Siirry pääsisältöön

kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo

Perjantaina ehdin nauttimaan auringostakin...



Viime viikko meni ihaillessa lämmintä kevätsäätä ja auringonpaistetta lasin takaa mun istuessa neljän päivän kiinteistö- ja sopimuslainsäädännön koulutuksessa. Maanantaista torstaihin, aamukymmenestä iltakuuteen. Kahtena päivänä meillä oli ihan loistava kouluttaja, asianajaja ja toimistonjohtaja Gig Harborista, Tacoman länsipuolelta saaristosta. Hauska, interaktiivinen kouluttaja joka veti koko ryhmän mukaan keskusteluun sen sijaan että olisi luennoinut luokan edessä. Tiistain vetäjän ääni kuulosti samalta kuin aikanaan Lasse Pöystin sen kertoessa Pikku Kakkosen iltasatua, ei siinä mitään mutta kun aihe on aavistuksen kuivakka ja luennolla kestoa kahdeksan tuntia, käy väistämättä niin että keskittyminen herpaantuu, kuola valuu poskelle ja silmä painuu kiinni - väkisinkin. Mutta nyt se on tehty, viimeinen iso koulutus, yhteensä yli neljä sataa tuntia työn ohessa, yhden vuoden aikana.

Puikot kädessä selviää pidemmistäkin luennoista. 


Perjantaina istuin itse kouluttajan tuolille, toista kertaa muutaman viikon sisään. Ensimmäisellä kerralla opetin sopimuksen rakentamista, ihan siis perusjuttuja, uusille välittäjille ja nyt tällä kertaa markkinointia samalle joukolle. Olen aina tykännyt koulutusten vetämisestä. Tein sitä ennen lasten syntymää ja nyt taas satunnaisesti omalla toimistolla.

Vuosi sitten kaikki oli vielä edessä, tai siis ekat kaksi viikkoa intensiivikurssia oli takana, kolmas – se ”käytännön” kurssi vielä edessä - mutta siinä se sit olikin. Tiesin paljon termejä, osasin sanastoa, mutta siihen se jäi. Se määrä minkä vuodessa on oppinut on jotakin ihan huikeeta, joku aikanaan sanoi että vuosi Coldwell Bankerillä vastaa seitsemää vuotta jossakin muussa toimistossa jos katsotaan kokemusta ja tietoa. Ekan kaupan kanssa, ja se ei muuten ollut mikään yksinkertainen transaktio kaivoineen, termiitteineen, homeineen ja tulva-alueineen olin aika pihalla. Asiakkaan lainakin oli haasteellinen koska valtiontakauksineen vaatimukset on aivan toisenlaiset kuin muissa lainatuotteissa. Aiakas kyllä tiesi ongelmista ja halusi silti talonsa, pankki ei ollut ihan yhtä innostunut. Toisen kaupan kanssa neuvoin jo vastapuolen välittäjää ja viimeisimmässä olin hämmentynyt siitä ettei vastapuolella ollut sopimukset ollenkaan hallussa.

Tässä asuu yksi tyytyväinen asiakas. 


Eilen illalla naapuri kertoi oluen äärellä että ne on muuttamassa takaisin keskilänteen. Ne kysyi neuvoja tilanteeseen jossa niillä on jo ostaja kodille, tottakai lupasin hoitaa paperihommat hyville ystäville, mutta automaattisesti hyppäsin samalla työmoodiin ja mietin ääneen erilaisia taktiikoita ja lipsautinpa sivulauseessa senkin että laittamalla kodin virallisesti myyntiin se mikä hävitään välityspalkkiossa voitetaan kauppahinnassa ja sopimusehdoissa. Kaverille myydessä kun ei kehtaa pyytää ylimääräistä rahaa sen enempää kuin ilmaista asumista kunnes lähtö koittaa kesäkuussa.

Naapuruston lapset heittää Martalle palloa. 


Työstä on tullut osa elämää – hyvällä tavalla. Tättis inhoaa niitä pitkiä koulutuksia edelleen ja reagoi niihin. Kolme päivää se kiukutteli. Tänään se on potenut migreeniä meidän sängyssä. Palaan takaisin ajatukseen jossa sen mielestä parasta olis, jos istuisin päivät tossa koulubussipysäkillä odottelemassa että ne tulee takaisin. Onneksi viime viikko oli viimeinen, ainakin kunnes jatkan eteenpäin esimieskoulutusputkeen. Siihen on onneksi vielä vuosi aikaa.

Tyypit kulkee mukana tarvittaessa. Tässä Kentsu kurkkimassa miljoonataloa mun kanssa. 


Jos jotakin on vuodessa selvinnyt niin se että olen viimeinkin löytänyt oman elementtini. Yhdeksän kymmenestä välittäjästä luovuttaa ja vaihtaa alaa ensimmäisen vuoden aikana. Omasta aloitusryhmästä olen ainoa joka on edelleen jäljellä, tämä ei ole helppo ala, ei kai mikään yrittäminen ole. Ei vaikka se siltä ehkä näyttääkin ulkoapäin katsoessa.

Oliko eka vuosi sitten pelkkää shampanjaa, kukkia ja kahvikupposia? No ei tosiaan. Ensimäiseen vuoteen on mahtunut unettomia öitä, epäröintiä ja epätoivoakin. Ajatuksia siitä että tää on sulaa hulluutta. Kertaakaan ei kuitenkaan ole tullut mieleen heittää hanskoja tiskiin, laittaa takkia naulaan, lopettaa ja luovuttaa. Punainen lanka on kuitenkin aina löytynyt ja sateen jälkeen paistanut aurinko. Ensimäinen vuosi päättyi plussalle, moni jää ensimmäiset kolme vuotta pakkaselle. Tämä kertokoon osaltaan siitä että on tullut tehtyä oikeita valintoja, silloinkin kun on vähän hirvittänyt. Onneakin on varmasti osin ollut mukana.

Tästä on hyvä jatkaa. Huomenna tapaan taas uuden asiakkaan kanssa. 

Poikkeuksellisesti laitan tähän linkin myös työblogiin - The Life of a Real Estate Broker

Kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo...


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi