Siirry pääsisältöön

peltiä se vaan on!

Sunnuntaiaamu ja talviaika valkenee kirjaimellisesti talvisena. Maa on valkoisena märästä lumesta joka leijuu alas taivaalta suurina hiutaleina, sellaisina kuin satukirjoissa ja jouluelokuvissa. Martta, saatuaan mut ensin ylös sängystä vetää hurjia spurtteja nurmikolla nauttien kylmästä valkoisesta. Toisen elämäniloa on ihanaa katsoa vaikka itse pitäydyn visusti kuistin suojissa kahvikuppini kanssa.



Me ollaan menossa Tättiksen kanssa nukkekutsuille nukkekauppaan. Mun kummityttö täyttää seitsemän. Meille on varattu ajat nukkekampaamoon, nukkemanikyyriin ja lounaalle nukkeravintolaan. Tiet on sulat, eiköhän tonne voi lähteä kun on vielä sunnuntaikin. Käyn tarkistamassa että vuokra-auto on nelivetoinen. On se.

Vuokra-auto?


Perjantaina iltapäivällä olin matkalla asiakastapaamiseen ja kurvasin bensa-aseman kautta kun oli muutama ylimääräinen minuutti. Tankkaan aina samassa paikassa, meidän Costcon asemalla joss nyt on usein enemmän tai vähemmän härdelliä ja pumppuja on aina kolme peräkkäin. Pääsin etummaiselle pumpulle, tosin jouduin ohittamaan keskipumpulla olevan pikkukuorkin, sellaisen lava-auton joita täällä on työmiehillä raksoilla. Levennetty ja lavennettu.

Syötän luottokortin lukijaan, valitsen oikean bensan ja aloitan tankkaamaan. Takana oleva kuorkki on valmis ja mä katson sitä miettien että oikeestiko se meinaa yrittää mun ohitse. Bensamyyjä huikkaa sille että kannattais ehkä yrittää peruuttaa ulos ja mä melkein, mutta vain melkein sanon sille että odottaa hetken, ei mulla mene kauaa.

Kuorkki lähtee ja yrittää vääntää itseään mun ohitse ja kuin hidastetussa filmissä kuulen miten lavan kulma osuu mun autoon, auto siirtyy ja joustaa ja kuulen miten takavalon säpäleet putoilee maahan. Kiroilen ja kaivan esiin puhelimen. Yritän soittaa Freddelle mutta se ei vastaa. Perhana sentään, joutuu hoitamaan ihan itte. Valokuvaan kummankin auton. Valokuvaan oman auton vauriot. Otan muutaman todistajan ja kuvat vastapuolen ajokortista, rekisteriotteesta ja vakuutuksesta. Soitan poliisille vaikka tiedän ettei ne tule paikalle kun ei ole henkilövahinkoja, toinen osapuoli ei paennut paikalta ja meillä on ne todistajatkin.



Se kuorkin nuorimies, sillä nuorihan se oli, reilusti parikymmentä vuotta mua nuorempi, katsoo mun autoa ja sanoo että eihän toi kovin pahalta näytä. No siitä voi olla montaa mieltä. Takakulma, takavalo, takapuskuri, takaovi, vanne, rengas... Se sanoo että sen pomo ihan varmasti huutaa sille. Niin varmaan.

Linkutan viiden minuutin matkan tapaamiseen. Asiakkaat kahvittelee ja katselee mun tulostamia taloehdokkaista sillä aikaa kun mä teen puhelimitse vahinkoilmoitusta vakuutusyhtiöön. Nainen puhelimessa kysyy tuliko vastapuolen autoon vaurioita. Vastaan etten tullut katsoneeksi, olin enemmän kiinnostunut omastani. Nainen naurahtaa ja vastaa että niin hänkin olis.


Joskus kuuden jälkeen olen kotona. Fredde on jo sopinut peltipajan kanssa että tiputetaan mun Volvo sinne. Ne hoitaa vahinkotarkastajien ja vakuutusyhtiöitten kanssa. Fredde on tehnyt netissä vahinkoraportin poliisille. Avaan oluen. Mulla on lauantaina täys työpäivä. Fredde varaa mulle vuokra-auton lentokentän autovuokraamosta, asiakkaita kun ei voi ottaa vaurioituneeseen autoon, enkä muutenkaan ole ihan varma onko se oikeasti ajokelpoinen. Onneksi se on vaan peltiä. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän