Siirry pääsisältöön

#metoo



Ketäpä nyt ei olis joskus ahdisteltu, oli ensimmäinen ajatus kun törmäsin #metoo kampanjaan. Onhan se aika kyseenalaista että se tuntuu niin arkipäiväiseltä, jopa asiaankuuluvalta koska sellainenhan maailma nyt vaan on. Mutta jos se oliskin toisenlainen? Voidaanko maailmaa muuttaa?

En jaksa, enkä halua listata jokaista tilannetta tai avautua isommin siitä kerrasta josta olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus koska olin alaikäinen ja ahdistelija aikuinen sukulaismies. Siitä olen kertonut lähemmin vain Freddelle ja psykologille. Siitä en taida kyetä kirjoittamaan koskaan. Puistojen runkkarit ja itsensäpaljastajat olivat arkipäivää nuorelle kaupunkilaistytölle, samoin kuin sporassa huutelijat ja ehdottelijat. Ei niistä siis sen enempää.

Onhan se ollut suorastaan ikuinen keskustelunaihe miten ahdisteltu tai seksuaalisen väkivallan uhri kerjäsi kohtaloaan juomalla liikaa tai vetämällä päälleen minihameen. Samoja keskusteluja käydään myös täällä. Teinityttöjen rintsikat on haluttua kamaa kouluissa, raiskaukset taas yleisiä yliopistomaailmassa. Jonkinlaisena valjuna poikkeuksena työmaailma, jossa en täällä ole ahdistelua koskaan toisin kuin Suomessa. Suomessa ahdistelu työpaikalla oli niin arkipäiväistä ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Täällä seuraamuksen on niin kovia, että harvempi viitsii kokeilla miltä rasvaiset vitsit tai pyllylletaputtelu tuntuu. Työntekijä on turvassa työtovereiltaan ja esimiehiltään, vaan ei asiakkailta.

Sairaalassa se nyt oli aika itsestäänselvää että lääkepöllyiset miehet ehdottelivat yhtä sun toista, tai että dementoitunut vanhus esitti kosinnan uhatakseen mua poliisilla seuraavassa lauseessa. Mutta sitten on se stoori lääkäriasemalta, se joka on yhtäaikaa vähän pelottava, surkuhupaisa ja koominen. Tilanne alkaa siitä kun lääkäriaseman puhelin soi, eikä puhelinvaihde ehdi vastaamaan ja poimin sattumanvaraisesti puhelun jonosta.

Minä: Lääkäriasemalla hyvää huomenta, puhelimessa Yksis, miten voin auttaa?
Asiakas: Haluaisin varata ajan. Olen lääkäri sen ja sen potilas ja sain postissa kirjeen.
M: Syntymäaika?
A: xx-xx-xxxx
M: Pieni hetki kun katson potilastiedoista minkälaisen ajan lääkäri halusi.
A: Selvä.
M: Näyttää siltä että lääkäri on tilannut spirometrian,  ja labrat. Minä voin varata sen spirometrian ja lääkäriajan, laboratorioon voit mennä noin viikkoa ennen lääkäriaikaa ilman ajanvarausta.
A: Vitsi että sulla on seksikäs ääni!
M: Hmmm... onko viikonpäivää tai kellonaikaa joka on parempi kuin muut? Tohtori työskentelee keskiviikko aamuisin, torstaisin ja perjantaisin iltapäivällä.
A: Ei väliä. Ensimmäinen vapaa aika sopii! Oletko sä siellä kun mä tuun? En ole ennen puhunut sun kanssa. Sillä tavallisella puhelintytöllä ei ole yhtä makee ääni. Näytätkö yhtä seksikkäältä kuin sun ääni?
M: Ensimmäinen vapaa aika on neljän viikon päästä torstaina. Spirometria ensin ja lääkäri heti sen jälkeen. Mikäli tarvitset akuuttiajan voin laittaa viestin sairaanhoitajalle.
A: Joo, se sopii, ei tarvitse akuuttiaikaa, mutta voinko mä tulla tapaamaan sua, vai ootko sä siinä vastaanotossa.
M: Ei, en ole vastaanotossa enkä yleensä tapaa potilaita. (Huokaan helpotuksesta että mun toimisto ei ole potilaitten ulottuvilla ja harkitsen hetken lähteväni kaukomatkalle neljän viikon kuluttua)
A: Ei mut hei, sä vaan kuulostat nii-iin hyvältä!
M: No kiitos. Hyvää päivänjatkoa.


Suljen puhelimen enkä tiedä itkeäkö vai nauraa. En edes halua ajatella mitä mies langan toisessa päässä mahdollisesti teki puhelun aikana. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi