Siirry pääsisältöön

marjassa


Koulun alkuun on huomenaamuna kaksikymmentä päivää. Siihen että alkaa koululla säätäminen erilaisissa tutustumistilaisuuksissa on kaksitoista päivää, kaksitoista päivää liikaa. Ei niin että odottaisin tulenpalavasti koulujen alkamista, ei. Meillä on ollut tosi kiva kesä ja mun puolesta voitais jatkaa samaa tahtia vaikka koko kouluvuosi, mutta kesän kääntyessä kohti loppuaan ja kouluun paluun lähestyessä, kasvaa ahdistus tulevasta muutoksesta, ja se on hetkittäin kipeää katsottavaa. Tämä vuosi on Tättikselle vaikeampi kuin edeltävä, ja nukkuminen loppui jo viikko sitten. Kaksi viikkoa se on joko nukkunut meidän sängyssä tai mä sen vieressä sen sängyssä. Minä silittelen lapseni uneen ja ilman unilääkettä sen uni loppuisi pian puolenyön jälkeen vaihtuakseen loputtomaan pyörimiseen. Meidän yövaeltelija.


Yks marjastaja.

Kentsukin oirehtii lisääntyneellä säätämisellä, ja se juoksee ympäri kämppää suojalasit silmillään valloittavan kikatuksen säestämänä. Peittojen kulmat on taas pureskeltu ja Paidan helmassa on hampaitten jäljiltä reikä. Sen ahdistus on jotenkin huomaamattomampaa verrattuna siskoon, jonka hätä on äänekästä ja näkyvää. Muistutan lapsiani että rehtori on aina ennenkin tiennyt kuka on paras opettaja kenellekin. Ihan varmasti se tietää myös tänä syksynä.


Saaliiksi tuli puolisentoista litraa karhunvatukoita.


Koira nukkuu mun jaloissa kun kirjoitan. Aiemmin se oli meidän kanssa marjassa, tossa lähimetsässä vaan. Meillä kun on metsä johon mennä marjaan, se metsä joka painaa aina vaa'assa paljon kun pohditaan että pitäiskö muuttaa - ei muuteta. Yhteistyöllä me saatin karhunvatukat piirakkaan alle vartissa piikikkäitten oksien notkuessa marjojen painosta auringonpaisteessa. Oliipolli pelkäsi piikkejä ja sen astian pohjalle kertyi vain muutama marja. Kentsu keskittyi syömään suoraan puskasta Martan kanssa ja hyppimään ympäriinsä kuin heinäsirkka. Tättis ja minä tehtiin varsinainen työ. Kentsu osoittaa kukkaa ja kysyy mikä se on, vastaan että fireweed – maitohorsma. Yksittäisen horsman taustalla kasvaa villinä oregoninomenapuita.

Oikealla jääkaappipakastin ja ruokakomeron ovi. Vasemmalla hella ja mikroaaltouuni. Keskellä Ikean saareke a sen takana tiskiallas ja ikkuna josta pilkistää naapuritalon seinä. 


Kotona Tättis vatkasi munat ja sokerin, minä mittasin jauhot. Ohimenessäni kuvasin keittiön blogihaasteeseen, vaikkei sellaista tyypillistä amerikkalaista keittiötä taida oikeastaan ollakaan. Hella on suuri ja sen yläpuolella mikroaaltouuni. Ne yhdistettynä ruokakomeroon on kai aika amerikkalaisia. Lavuaarin yllä olevasta ikkunasta näkyy naapuritalo. Toisin kuin monessa vähän vanhemmassa tai isommassa talossa, meillä ei ole lainkaan erillistä ruokailutilaa vaan meidän ruokapöytä on samassa tilassa kuin keittiökin. Pöydän ääreen on tarvittaessa istutettu kaksitoista. Ilman säätämistä se nielee kymmenen aikuista.







Piirakkatalkoitten jälkeen lähetin lauman ulos naapurin lasten kanssa. Loppukesästä kielii myös se että kinaa syntyy helpommin kuin kesäloman alettua. Jos jokainen päivä leikkii jonkun kanssa useamman tunnin, niin syntyyhän siitä kahnausta, eikä sitä ainakaan auta meidän neidin vaativa äänensävy. Nelivuotias on oppinut sanomaan ettei se tahdo, eikä sen päätä käännä sen enempää Tättis kuin isosiskon tomerat sanatkaan. Riidan ratkoo marjapiirakka ja hetkeä myöhemmin koko ryhmä istuu meidän pihassa syömässä, jannut kertoo rintaansa röyhistellen että ihan itse on kerätty, Ollipolli toteaa että ainoa tapa saada tuoretta. 

Hella on seitsemän vuotta vanha ja ollut aika armottomassa käytössä. Uunin lämpötilaan ei enää ihan voi luottaa ja leipomisesta on tullut taidetta. Jossakin vaiheessa nää koneet vaihtuu niin muodikkaisiin valkoisiin. 

Ruokakomerossa säilyy kaikki kätevässä sekamelskassa. 

Roskiksen/kierrätysastian olis voinut laittaa myös vaunuun tiskialtaan alle, mutta me haluttiin käyttää tila pesuaineille. Saarekkeen hyllyiltä löytyvät valurautaiset paistinpannut, teräksiset kulhot ja kaikki kattilat. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi