Siirry pääsisältöön

tahtominen koetuksella?

Valokuvien elämä näyttää vain pieniuä viipaleita elämästä ja hervemmin kyyneleitä.


Me törmättiin eilen ruokakaupassa suomalaiseen pariskuntaan, vaihdettiin muutama sana ja jatkettiin matkaa. Hyvänpäivän tuttu. Fredde kysyy mistä me tunnetaan ja kerron, se kysyy ne tavalliset; onko ne molemmat töissä? Luulen niin. – Ei lapsia? Joo, ei lapsia. - Mitä ne tekee? En mä tiedä, siellä missä kaikki muutkin kait. Fredde kysyy tietääkö ne mitä hän tekee työkseen. Pysähdyn ja purskahdan nauruun, vastaan nauraen että mistä mä tiedän, en enää aikoihin ole määrittänyt itseäni mieheni työn mukaan, mutta että muistan vielä senkin ajan, sen kun elämä koostui mihen työpaikasta ja sen työtovereitten statuksista. Sellainen aika oli silloin kun me oltiin just tultu, omaa elämää ei vielä ollut ehtinyt rakentaa ja oli kotirouvana amerikassa. Olin sen ja sen vaimo ja rouvien sisäinen ranking meni puolison aseman mukaan.

Viikonloppuna istuin aamiaisella kolmen ihanan naisen kanssa. Suomalaisia äitejä, ulkosuomalaisia, kotirouvia, ekspatteja, miten niitä nyt tahtoo ajatellakaan. Me puhuttiin kaiken muun muassa elämästä täällä, minkälaista on olla kotiäiti tai kotirouva amerikassa. Omissa mietteissäni palasin ajassa viitisentoista vuotta taaksepäin, aikaan kun me oltiin muuttamassa tänne. Ajatuksiin ja ennen kaikkea muitten ajatuksiin siitä mitä mulla olis täällä maailmalla edessä. Tänäkin päivänä muistan sen yhden ystävän sanat siitä miten musta tulis täällä sellainen alkoholisoitunut kotirouva, tyyppi jolla ei ole muutakaan tekemistä kuin juoda muitten rouvien kanssa drinksuja ja lakkailla kynsiä – useimmiten kai auringossa uima-altaalla.

Maistelemassa viinejä


Totuus on kaukana näistä mielikuvista, sillä arki on arkea kaikkialla ja huolimatta turvatusta taloudesta on kotirouvana oleminen sen verran rankkaa puuhaa ettei musta ollut siihen pidemmällä tähtäimellä. Menin töihin. Jäin lasten kanssa kotiin ja sen jälkeen olen palannut töihin jo kolmasti. Yhtälö kun on täällä ihan erinäköinen kuin Suomessa. Ei ole kunnallista päivähoitoa. Ei ole kunnallista iltapäiväkerhoa sen enempää kuin sitä suomalaisen itsenäistä lapsuuttakaan. Ei myöskään ole drinksuja uima-altaalla ja aika harvoin niitä kosteita lounaitakaan. Nostan siis kirjaimellisesti hattua jokaiselle joka ulkosuomalaiselle kotirouvalle.

Elämä täällä on ihanaa ainakin näin amerikkalaistuneelle suomalaiselle. Paikallinen koulujärjestelmä on ainoa jonka tunnen vanhempana ja sirpaleisuus yhdistettynä vanhempien tuen tarpeeseen on ainoa minkä tiedän. Meillä myös kummankin aikuisen arki on joustavaa, ja kun huikkaan oman pöytäni äärestä Freddelle että mulla on torstaiaamuna asiakaspalaveri kymmeneltä se vastaa et selvä. Fredde ei matkusta kuin satunnaisesti, ja silloin harvoin voin järjestellä omat hommani.



Muistan kuitenkin myös toisenlaisen ajan, sen kun Fredden työ ei joustanut ja minä joustin. Ehkä elävimpiä muistikuvia siltä ajalta on lääkärissäkäynnit lasten kanssa, kuten se kierukan asennus kolmen lapsen istuessa rattaissa samassa huoneessa mun hymyillessä rohkaisevasti lapsukaisille; ”kaikki hyvin lapsirakkaat, äidillä on vaan vähän ilon kyyneleitä silmäkulmassa!” Miten onnellinen olin kun pääsin satunnaisesti edes ruokakauppaan ilman kolmikkoani, jota vedin perässäni hammaslääkäriä myöten ihan jokaiseen paikkaan.


Vaikka Facebook täyttyy viikonloppuisista reissukuvista huikeisiin nähtävyyksiin, usein arki uudessa maassa näyttää kuitenkin karummat kasvonsa sen toisen aikuisen työpäivien venyessä pitkiksi, ja arjen ollessa erilaista kuin mihin Suomessa on tottunut. Monessa perheessä toinen aikuisista matkustaa työnsä takia useamman viikon kuukaudesta. Moni kokeekin olevansa vailla tukea ja yksinäinenkin sillä kaikkien hyvänpäiväntuttujen tulvassa niitten syvempien ihmissuhteiden luominen ottaa aikansa. Ei ole harvinaista että muutto ulkomaille laittaa parisuhteen koetukselle. 

Retkellä Northwest Trekissä



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän