Siirry pääsisältöön

onnenmurusia; poimittava talteen, varjeltava ja vaalittava tarkoin

Mä herään ennen seitsemää siihen että metsässä joku laulaa kevättä ilmaan korkealta ja kovaa, niin kovaa että lähtiessäni alakertaan suljen avonaisen ikkunan ja toivon että se joku siellä metsässä löytää uuden puolison nopeasti, munii ne munat ja keskittyy pian jälkikasvun hoivaamiseen. Oli niitä muitakin, mutta yksi lauloi ylitse muiden. Kevään varma merkki, lintukuoro aamuhämärissä. Illalla nukahdin M:n kanssa ennen kahdeksaa sammakkokuoron laulaessa meidät uneen.

Saatan K:n ovesta koulubussiin, laitan kupin kahvia, poikkeuksellisesti tarjoan limua aamujuomaksi O:lle... se niin hellyyttävän vakuuttavasti vakuuttaa mulle et sen on vaikea hengittää ja selkäänkin sattuu. Mä tiedän että henki kulkee jo oikein hyvin ja nesteytyskin on ihan reilassa. Se vaan haluaa niin kovasti omenalimua. M nukkuu edelleen, edellisen yön se valvoi ja mä valvoin sen rinnalla... Nyt se nukkuu, nukkuu jo pian neljättätoista tuntia – hyvä niin.

Luin taannoin blogikirjoituksen onnellisuudesta. Tai siis siitä miten joku oli kysynyt juhlissa kokeeko ne juhlijat itsensä onnelliseksi, häkellyttävän moni ei kokenut. Jäin miettimään kirjoitusta pitkäksi aikaa. Siinä ettei ihminen koe itseään onnelliseksi on jotakin lohdutonta, ihan käsittämättömän surullista. 

Jäin miettimään sitä kirjoitusta, lähinnä kai siksi että koen itse itseni onnelliseksi. Haluaisinko lisää? Kai kaikki aina haluaa isompaa ja parempaa ja suurempaa ja kauniinpaa? Ihminen on rakennettu haluamaan. Ilman sitä halua ei olis kehitystä, mikään ei menis mihinkään ja elämä olis staattinen tila. Halu ja tahtotila ei kuitenkaan kai sulje pois onnellisuutta. Mun mielestä olennainen kysymys on, olisinko valmis luopumaan siitä mitä mulla on? En. Olen onnellinen, olen saanut paljon. Paljon enemmän kuin moni muu. En vois kuvitella vaan lähteväni ja vaihtavani johonkin muuhun. Kyllä mä tämän haluan – olen onnellinen. Kaiken kaaoksen keskellä, silloinkin kun hetken haluan taas karata, olen onnellinen. Mulla on rakkautta, ja saan rakastaa, eikä multa nyt oikeastaan mitään puutu... ei puutu, vaikka se voiskin olla isompaa, suurempaa, hienompaa, kauniimpaa, kaikki olennainen on tässä. Olen oikeastaan aika järjettömän, lapsenomaisen onnellinen. Onnellinen myös ilman niitä kenkiä tai sitä paitaa, isompaa taloa, hienompia lomia... ihan vaan näin. Tässä aamulla, tukka pystyssä, kylmää kahvia mukissa.

Esitin saman kysymyksen L:lle, ja sen vastaus oli aika samansuuntainen kuin mun. Lyhyemmin ja miehisemmin, mutta samanlainen. Sen onnen aineetkin oli aika samanlaiset. Kysymyskin oli sama, olisko valmis antamaan tämän pois ja vaihtamaan toiseen... Ei. Sekin oli onnellinen.


Tänään amukahvin kanssa törmäsin Pinkin onnellisuushaasteeseen, tartun siihen ja yritän laittaa kuvat Instagramiin - yritän opetella instagramin käyttöä - ja myös kuvabloginpuolelle 365TahdonAsiaa


kirjaston parkkihallin seinä on maisemoitu vihreäksi




sunnuntaina laiturilla

tästä tulee vielä käärme





Kommentit

  1. Kirjasto ja käärme: Meidän lähikirjastossa on neulekäärme, jota saa neuloa kuka tahtoo. Se on nojatuolin vieressä isossa korissa, jossa on myös paljon erivärisiä lankoja. Lankoja saa vaihtaa ja neuletyyliä saa vaihtaa, tai jatkaa samalla kuin edellinen on tehnyt. Hauska idea mun mielestä. Toisessa kirjastossa neulotaan muistaakseni tilkkupeittoa samalla tapaa.

    Mietin tuota onnellisuutta. Oon viime aikoina ajatellu usein että en nauti elämästäni yhtään nyt just tässä elämänvaiheessa. Rupesin nyt miettimään tuota onnellisuutta niin totesin, että oikeesti mulla olis paljon syitä olla nyt(kin) onnellinen. Tosi monta syytä. Pitää miettiä tätä lisää. Kiitos tekstistä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi