Siirry pääsisältöön

käy taistoon... ja saavutetuista eduista ei luovuta

Mä uskon – ja salaa toivon – että kaikki äidit saa kohtauksia. Yhden kotona siivotaan, toisilla ehkä käyttäydytään, kolmansilla jotakin kolmatta ...ja meillä, meillä opetellaan syömään ihmisten ruokia. Kohtaus tulee kerran tai kaksi vuodessa ja saa mut uhkumaan päättäväisyyttä ja tarmoa. Tästä kohtauksesta tosin nykyään rajataan M ulkopuolelle, ainakin suurimmilta osin. Sieluni silmin näen jo kuinka ne teini-ikäisinä vilkuilee salaa toisiaan, ronkkii lautasiaan ja kuiskailee toisilleen et kyl mutsi tosta taas viikossa tai kahdessa rauhoittuu.

Vauvana ne kaikki söi kotona tehtyjä, yrtein ja valkosipulein maustettuja ihania soseita, pastoja ja kastikkeita. M lopetti syömisen reilun vuoden iässä ja lopulta isosiskon ryökäle veti pienemmätkin mukaansa ja lapset on saaneet elää kuin pellossa... nuggetein, maapähkinävoileivin, eineslihapullin, pastalla, pizzalla ja Mac&cheesellä. Suorastaan hävettää kirjoittaa ylös niitten ruokalaistaa.

M:n kohdalla mun tavoitteet on jossakin ruohonjuuritasolla, tai ehkä ne on vielä mullan alla... Olis kivaa ja tavoiteltavaa että se ylipäätään söis jotakin muuta kuin jätskiä, keksejä ja juustonaksuja. Leikkaus viikko sitten, ja siitä auennut loputon jäätelö, on jättänyt jälkensä ja M pitää kynsin ja hampain kiinni saavutetuista eduistaan... valitettavasti mä tiedän häviäväni tän taistelun. Tiedän koska M on ihan tyytyväisenä ilman ruokaa just tasan kunnes saa mitä haluaa, viikon, kaksi tai kolme... siihen saakka että mä epätoivoisena joustan ja annan sille muropatukan tai keksin tai jätskin tai... Eilen se olis halunnut ostaa itselleen eväslaukun ja mulla pyöri kielenpäällä kysymys - jonka jätin kysymättä - että mitä se sinne eväslaukkuunsa oli ajatellut laittaa?

Pojat taas, ne on joustavampia ja mä uskon että me saatetaan tällä kertaa onnistua. Lähinnä siksi että oon sopeutunut siihen et elämä o epäoikeudenmukaista ja kohdistan suurimman tarmoni tähän kaksikkoon. Harjoitus on aloitettu lounaalla ja lounaaksi tarjotaan toista päivää putkeen kinkku-juusto-leipää. Paahtoleipäsiivujen välissä kinkkua, juustoa, salaattia ja majoneesia. Yksinkertaista ja kaiken järjen mukaan ihan lapsen suuhun sopivaa, poikien mielestä yksiselitteisen kamalaa. Kun lounasleivät on runnottu sisään repertuaariin ajattelin laajentaa makaronilaatikkoon ja jos tarmo ja kokeilunhalu kantaa riittävän pitkälle, ajattelin lisätä arsenaaliin keiton... kanakeitto, nakkikeitto, jauhelihakeitto jne.


Taistelu on alkanut, paras voittakoon – toistaiseksi mä oon aina hävinnyt nää taistot – mun menestyksen puolesta puhuu se ettei siskoa lasketa ja että pojat ei ihan heti nälkään pääse kuolemaan. 

oikeaoppinen junaleipä

sama kuva kuin edellisessä postauksessa... mun salainen ase

Kommentit

  1. ruokasäpsy! Jee! Aaltoja!
    Mulle tulee sellainen vähintään kvartaaleittain, tuorein on juuri tekemässä tuloaan. Mulla se yleensä ilmiintyy ylenmääräisenä kasvisten tarjoiluna - huomasin lohkovani aamiaiselle hedelmiä, lähenteli jo hedelmäsalaattia.

    Ja kyllä, voin vakuuttaa että perheen (varhais-)teinit muljauttelevat silmiään.
    Eikä pidä unohtaa valitusvirttä "mutku mäen tykkäää...."

    Valitettavasti ruokasäpsyn lopputulos on juuri tuo, jonka kuvasit. Hidas ja kitulias luisuminen takaisin vanhoihin tapoihin.

    Ottaa päähän ihan vimmatusti, kun kesän ajaksi lakkasin tekemästä kauhukolmikolle kunnon aamiaisia, nyt ne kronaavat kaikesta ja mulkoilevat paheksuvasti. Höh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Säpsy on parempi sana kuin kohtaus :) Mä oon varma, ihan varma et tällä kertaa mä onnistun tässä... onnistun koska kohteena on noi kaksi joiden käyttäytymiseen on mahdollistavaikuttaa... kai.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän