Siirry pääsisältöön

reikiä nolla


Eilen en kertakaikkiaan kerinnyt koneelle asti... Taideopellekin lähettelin sen kaipaamia kuvia vasta yhdeksän pintaan, kun olin vihdoinkin kävellyt ovesta sisään ja ennen kun rupesin laittamaan päivällistä mulle ja L:lle...

Aamu oli yhtä hässäkkää, ja kun lopulta sain M:n ja L:n matkaan, istahdin keittiöön – en koneelle – vaan täyttämään GARS-2 lomakkeita. M on tämän kouluvuoden ollut mukana Yliopistotutkimuksessa, jossa selvitetään lukemisen yhteyttä autististen lasten kouluvalmiuksiin ja lukemaan oppimiseen. Käytännössä joku Yliopistotyyppi on siis lukenut M:n kanssa kirjoja neljänä päivänä viikossa koko kouluvuoden. Nyt kun kouluvuosi lähestyy loppuaan ne haluaa lisätietoa M:sta ja M:n autismista. Mä henkilökohtaisesti inhoan näitä kaavakkeita, kun musta tuntuu aina ettei niissä ole vastausvaihtoehdoissa juuri ikinä sitä meille sopivaa vastausta... otettakoon esimerkiksi katsekontakti.  Noin vapaasti käännettynä kysymys kuuluu; ”Lapsi välttää katsekontaktia ja kääntyy pois” a) ei koskaan b) 1-2 kertaa kuuden tunnin jakson aikana c) 3-4 kertaa kuuden tunnin jakson aikana d) enemmän kuin 5-6 kertaa kuuden tunnin jakson aikana. Meidän perheessä ja M:n kohdalla oikeavastaus on e) lapsen katsekontakti on häilyvä eli kestää sen yhden millisekunnin ja sen jälkeen kääntyy pois, mutta M:aan siis saa katsekontaktin – hetkeksi. Sen lomakkeentäyttöangstin ja ärtymyksen mukana kulkee suru, etenkin vastatessa siihen sivuun, jossa jo yksi ”ei” vastus tarkoitti että lapsen käyttäytyminen on normista poikkeavaa... meillä niitä ”ei”-rukseja tuli 14/25 ja silti toi useimmiten on mun mielestä ihan tai ainakin aika tavallinen lapsi.




Lomakkeentäyttörumban jälkeen muutama pakollinen sähköposti ja sit suihkun kautta vaatteet päälle ja pukemaan pojat ja autoon ja hakemaan M terapiasta. M:n terapeutti on huomannut M:n korostuneen kilpailuvietin ja käyttää sitä nykyään hyväkseen terapian aikana.

Seuraavaksi sit hammaslääkäriin koko lauman kanssa. Meidän lapset käy aikuisten tavoin kahdesti vuodessa hammaspuhdistuksessa ja hammaslääkärin tarkastuksessa. M meni vanhana tekijänä ihan yksin hammashoitajan mukaan ja siinä vaiheessa K alkoi vääntämään itkua... ”I don’t wanna go to Dr Thomas... I don’t like dentist...” Loppupeleissä kaikki meni kuitenkin hyvin ja myös K:n hampaat saatiin kunnialla putsattua ja K jopa ilmoittautui vapaaehtoisesti ekaksi uhriksi.





tarkastukset tehdään tässä "salissa" jossa on viisi paikkaa, kaikki muut toimenpiteet tehdään erillisissä huoneissa

katossa tuolin yläpuolella on telkkari


kaksikko pelaa Pacmaniä sillä aikaa kun O:n suuta tarkastetaan



Hammaslääkäristä lounaalle ja hetkeksi leikimään kauppakeskukseen ja sieltä lähipuistoon leikkideitille. Pienen kevätsateen ei annettu häiritä ja käytiin R:n ja S:n kanssa metsäretkellä ja seikkailtiin miltei umpeen kasvaneilla poluilla nokkosten ja karhunvatukoitten keskellä O:n reippasti vetäessä joukkiota. Tässä kohdassa toim.huom. syksyllä samaisessa puistossa ja metsässä mä jousuin sillä metsälenkillä kantamaan O:ta, koska ensinnäkin sen motoriset taidot ei riittäneet metsäpolullakävelemiseen ja toiseksi se oli kauhusta kankeena kamalassa metsässä. Siellä puistossa sateen ripotellessa M sanoi toistuvasti että tulee varmaan kipeeksi, en ajatellut asiaa sen enempää.

Autossa matkalla ktiin M valitti että sillä on kylmä ja mä vaan väänsin lämppärin täysille ja ajattelin et kai se sit kastui sen verran et paleli.

Kotona mulla oli 45 minuuttia aikaa heittää pizza uuniin ja ruokkia lauma ennen illan kasvatusluentokurssia... Tällä viikolla L onneksi pääsi ajoissa kotiin ja mä hyppäsin autoon ihan yksin ja nautin tehokasvatuskurssista kaikessa rauhassa. Juttelin yhden ystävä kanssa ja ymmärsin oikein hyvin että tää uusi lähestymistapa soti ihan valtavasti sen kaikkia perusarvoja vastaan kun se itse oli kasvanut selkäsaunojen voimalla ja uskonut itsekkin vitsan voimaan aina tän kurssin alkuun asti. Kysyin oliko se sit toiminut ja se totes, että eihän hän kai istuis täällä jos vitsalla olis saatu aikaan haluttuja kasvatustuloksia. Mun oma suurin haasteeni on olla suuttumatta itse ja huutamatta. Mun vaan on niiin vaikeeta pysyä aikuisena ja olla menemättä mukaan siihen tilanteeseen ja kurssin oppien mukaan oon tän aamun aikana liimannut talon täyteen post-it lappusia, joissa lukee... muista empatia, älä huuda ja sit se uusi toimintalause ”this is so sad...”

Yhdeksän pintaan tulin siis kotiin, istahdin koneelle lähettämää Taideopelle valokuvia ja just kun olin aloittamassa päivällisen tekemistä kuului yläkerrasta lohduton itku. Sieltä mä löysin M:n sängystä pienen itkevän tytön kovassa kuumeessa ja hirvittävässä kuumehorkassa. Ei muuta kuin kuumemittaria esiin, neito meidän sänkyyn, lääkettä kehiin, alakerrasta varmuudeksi oksennuskulho... alakerrassa lähetän sähköpostit kaikille joiden kanssa oli sovittu tälle päivälle jotakin ja peruutan kaiken.

Lopulta sain itseni ja siippani ruokittua, katsottua hetken telkkaria ja kellon lähennellessä yhtätoista lähdin yläkertaan iskemään O:ta potalle, vain huomatakseni vahingon jo käyneen. Riisun lapsen, vaihdan lakanat ja laitan pojan taas potalle. Samalla kun se nousee, se takalistoon liimautunut potta nousee mukana ja sen sisältö kaatuu pimeän huoneen lattialle – kokolattiamatolle – ja mun päälle, enkä mä tässä vaiheessa osaa enää muuta kuin nauraa. O:lle puhdas ja kuiva yöpaita ja lattianpesuun... liinavaatteet ja untuvatäkin jätän suosiolla seuraavalle päivälle.

Yön M nukkuu sellaista paperinohutta unta. Sellaista josta herätään jatkuvasti ja johon vajotaan taas helposti takaisin, jotta vartin päästä voi taas kuulua... ”mamma”. Kolmen jälkeen herään niiskutukseen ja tajuan että M:n nenästä tulee verta. Nenäverenvuotoa hoidellaan sit seuraavat hetket ja mä salaa unisena mietin jo kaiken maailman kauhuskenejä alkaen leukemiasta, päättyen ties minne. Tosiasiassa mä luulen että se on vaan ihan liian väsynyt ja elimistö heittää kuumeelle, jotta vauhti pysähtyy.

Tänään me vaan ollaan, ja katsotaan telkkaa ja mä pesen pyykkiä. M rakentaa duploista tornijonoja merirosvoliina päässä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi