Siirry pääsisältöön

haastavia huomioita

Naapuri oli aamulla töihin lähtiessään nappasut valokuvan meidän karhusta. Kaupungistuneet pelkää ja vähemmän kaupungistuneet ja luontointoilijat on innoissaan. Kolibrit käy juomassa meidän ikkunoiden hyttysverkoista ja kanit leikkii tossa ikkunan alla. Sellaista täällä villissä pohjolassa tänään.

Taannoin multa pyydettiin vinkkejä siihen miten meidän kaltaista perhettä vois tukea. Mä oon miettinyt tätä pitkään. Mitkä asiat mä koen mun arkea helpottaviksi? Mikä on hankalaa, stressaavaa tai rankkaa? Entä ne kaksoset, onko sillä edelleen jonkinmoinen rankkuusfaktori?

Oma elämähän on sitä omanlaista elämää ja mä voin vain kuvitella minkälaista elämä on jossakin muussa perheessä. Meille tää meidän elämä on ihan tavallista, eikä sitä oikeastaan osaa ajatella minkään muunlaisena. Sitä on oppinut – toivottavasti – välttämään ne pahimmat kivikot ja osaa jo kauniisti kieltäytyä aamuysin synttäreistä jossakin pomppulinnassa tai riemuviikonlopusta talossa jossa ei ole mahdollisuutta tarjota M:lle omaa rauhaa. On oppinut olemaan ampumatta itseään jalkaan, tai ehkä se on laiskuutta tai itsekkyyttä... miksi tehdä omasta elämästään vaikeeta, siis tieten tahtoen?

Meillä on hyviä ystäviä, sellaisia jotka ilman virallisia nimityksiä on tavallaan ottaneet tukiperheen roolin ja ottavat meidän kolme lasta luokseen yökylään. Siitä on muodostunut paikka jonne lapset haluaa mennä ja josta mä oven sulkiessani tiedän et ne pärjää näiten kanssa ja kaikilla on kivaa, ja etten takaisin tullessani löydä meidän lapsia lapun kanssa lyhtypylvääseen sidottuna. Harvalla on rahkeita moiseen apuun, olen kiitollinen siitä että meillä on tällainen mahdollisuus, ihan ilman virallisia kanavia. Ymmärrän oikein hyvin että harva on valmis ottamaan kaikkia kolmea kerralla, mutta se että yksikin on hetken jossakin muualla on iso apu. Ei välttämättä yötä, mutta muutaman tunninkin.

On ihanaa päästä kyläilemään paikkaan, jossa kukaan ei kohottele kulmiaan meidän laumalle, tai jossa mun ei maanisesti tarvitse vahtia et mitä ne tekee ja mihin menee ja koskee ja rikkooko ne nyt jotakin ja... Tää ei tarkoita sitä että kenenkään pitäis päästää ovestaan sisään huligaanilaumaa ja naama peruslukemilla seurata kuinka ne pistää paikan remonttiin.

Ihan tavallisessa arjessa on kenenkään vaikeeta auttaa. On parempia päiviä ja sit huonompia ja niistä kaikista mennään läpi joskus paremmin ja toisinaan rämpien tuskaisasti, odottaen iltaa ja seuraavaa aamua. Kalenteri on täysi ja ajamista paljon. Suomessa nää asiat käsittääkseni hoituu eritavalla. Tutkimusjaksot on viikko tai kaksi vuodessa, täällä ne on ripoteltu sinne ja tänne. Terapioita on vähemmän tai ne hoidetaan päivähoidon tai koulun kautta. Meidän lapsethan – tai siis M - saa joo osan terapiastaan koulupäivien aikana, mutta paljon tehdään koulun ulkopuolella, yksityisesti. Se on ollut meidän valinta, perustuen neuvoon siitä että tässä vaiheessa enempi on parempi. Viikot menee siis terapioita junaillessa ja ajellessa terapiaan-leikkideitille-terapiaan... usein mä soitan ystäville vartin varoitusajalla ja kysyn niitä kahville-lounaalle-muuten vaan.

Vähättely satuttaa. Vähäteltiin sitten meidän lasten tarvetta terapialle tai diagnoosille tai muuten vaan. Ei tarvitse jalustalle nostaa, ei kauhistella meidän jaksamista tai lasten tarvetta tukeen. Mutta älä vähättele. Kasvais ne varmaan joo ilmankin, mutta vaikeempaa se olis – meille kaikille. Ei tartte sanoo mitään, riittää kun on olemassa ja jaksaa joskus kuunnella mun vuodatuksia. Useimmiten parasta on saada puhua jostakin ihan muusta.


Neuvoja ja ehdotuksia otetaan vastaan ihmisiltä, joilla on omakohtaista kokemusta meidän lasten kaltaisista lapsista tai tutkinto aiheesta. Jokainen vanhempi tuntee omat lapsensa parhaiten ihan itse ja on melko varmaa että siinä vaiheessa kun lasta nukutetaan lääkityksellä tai ruokitaan protskupirtelöillä, kaikki tavanomaiset kikat ja konstit on jo kokeiltu. Mulla on myös joku henkilökohtainen missio siitä et yritän aina sanoa omille ystävilleni ettei kauheesti kannata tuomita vanhempien erikoisilta vaikuttavia ratkaisuja ennen kuin tietää mistä oikeesti on kysymys. Se vanhempiaan kirkuen ranskalaisilla heitteleä lapsi kun ei välttämättä ole vaan huonosti kasvatettu ja vanhemmat löperöitä pönttöjä. Oon tän ennenkin kirjoittanut, mutta aika usein meidän perheen systeemit näyttää ulkopuolisen silmissä varmasti vähintäänkin kyseenalaisilta ja me vanhemmat kädettömiltä – kaikki vammat kun ei näy päällepäin. Mä aivan erityisesti rakastan tuolla ruokakaupan kiireessä sitä tätiä, joka päättää neuvoa mua lastenkasvatuksessa. 

seesteinen hetki

vielä on väljää kesäkuussa

Kommentit

  1. Terapiasirkuksen keskeltä kommentoin, että eivät terapiat Suomessakaan hoidu aina päiväkodin ja koulun kautta, etenkin alle kouluikäisille ensisijaisesti tarjotaan (toiminta)terapiaa vastaanotolla. Yleensä keskellä viikkoa, keskellä työpäivää...

    Me jouduimme lähes tappelemaan, että saimme toimintaterapiankin suorituspaikaksi päiväkodin kahden ja puolen vuoden kuljettamisen jälkeen. Ei auttanut perustelut, että taksiin puhumatonta lasta ei voi laittaa ja vanhemmat joutuvat ostamaan vapaapäiviä osittaisen hoitovapaan muodossa, jos toteutuspaikka on terapeutin vastaanotto...

    Mikäli terapian onnistuu saamaan päiväkotiin/kouluun, niin terapiakertojen kokonaismäärää saatetaan vähentää. Omasta mielestäni tässä pitäisi käyttää maalaisjärkeä: on kohtuutonta vaatia, että vanhemmat ostavat vuositolkulla vapaapäiviä kärrätäkseen lasta terapiaan (etenkin, jos tulosta ei synny, kuten oman lapsemme tapauksessa) peläten työpaikan menetystä. Yksi vuosi, yksi terapiakerta viikossa on ok, mutta ei enempää. Tilanne on toki erilainen, jos jompikumpi vanhemmista ei käy ansiotyössä.

    Nuo terapiajaksotkin ovat vähän niin ja näin, paljon vaikeampi on työssä käyvälle järjestellä kalenteria siten, että ehtii 1½-2 viikon yhtäjaksoisen ajan kärrätä lasta sairaalaan aamuin illoin ihan eri suuntaan kuin työpaikka on, ja vielä järjestää vapaaksi loppupalaverin ajankohdan, josta ilmoitetaan yleensä terapiajakson alussa eli vain muutamaa päivää aiemmin... Toki työpaikatkin ovat erilaisia, toisissa duuneissa on enemmän joustovaraa ja työnantajat perhelähtöisempiä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä kirjoituksesta :)

    Minski

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän