perjantai 22. syyskuuta 2017

tyylien ihanaa sekamelskaa



Seison metsäpolulla puutarhaleikkureitteni kanssa. Martta syö karhunvatukoita suoraan puskasta ja mä leikkelen niitä samaisten karhunvatukoitten oksia jotka yrittävät parhaansa mukaan kasvaa polun umpeen. Osa oksista on jo useamman sormen vahvuisia ja muistuttavat mua Prinsessa Ruususen umpeen kasvaneesta linnasta, ruusuista joiden läpi ei kukaan päässyt. Kuulen miten risteävää polkua pitkin lähestyy naisen ääni. Kuulostaa siltä että niitä on kaksi, ehkä ratsastajia jotka juttelee keskenään. Äänten lähestyessä naisen ääni sanoo: ”Let’s be really big and loud! Here we are! We’re coming, we’re loud! We are almost there!” - tajuan että sillä toisella polulla kulkijat luulevat mua ja Marttaa karhuksi. Huikkaan puskastani etten ole karhu ja astun esiin. Polulla on nainen - vain yksi - ja sen koira, ja se huokaa helpottuneena karhun paljastuessa toiseksi koiran kanssa kulkijaksi.

Poimin lapsilta sen ensimmäisen syysnuhan. Eilen nukahdin sohvalle kolmen aikaan ja havahduin lopulta kuudelta siihen että Fredde oli kotona ja pojat XBoxin edessä varmaan kolmatta tuntia. Puoliysiltä vetäydyin laumani kanssa yläkertaan ja seuraavan kerran havahduin kuuden jälkeen. Uni on paras lääke, tänään meni jo paremmin vaikka jätin iltamenon tänäänkin väliin, olishan niitä ollut taas kaksin kappalein. Sen sijaan lykkäsin metsästä tultuani padan uuniin ja alakerrassa leijuu herkullinen tuoksu. Syksyn ensimmäinen luomulihapata.

Jäin miettimään Ranskan Helenan kirjoitusta tyylistä ja pukeutumisesta. Ranskalainen nainen poikkeaa amerikkalaisesta sisarestaan, ja jopa amerikassa asuva ranskalainen nainen eroaa selkeästi Helenan kokemuksesta.  

Miltä näyttää amerikkalaisen, tai täällä asuvan naisen arkityyli? No tota, en tosiaan tiedä. Ensinnäkin 50 osavaltioon mahtuu aika montaa tyyliä ja toiseksi noin tsiljoona kansallisuutta. Jokaisen kansallisuuden mukana, sen kyseisen kansallisuuden mukanaan tuomat tyylivivahteet. Jo pelkästään Seattlen alueella on niin monta erilaista tyyliä, ettei mitenkään ole mahdollista sanoa mikä on sellainen tavallinen arkityyli, eikä tarvitse mennä kuin vuorten ylitse itään, niin tyyli on taas aivan toisenlainen kuin täällä meillä.

Mutta tänään katsoin aamupalaverissa mitä kullakin oli päällään. Mulla kokopellavainen munakoisonvärinen housupuku. Väljät pellavahousut ja niitten päällä samanvärinen tunika, jalassa mustat kiiltonahkaiset herrainkengät. Naapurilla silkkinen epäsymmetrisesti leikattu värikäs intialainen tunika ja mustat silkkihousut. Jalassa mustat Mary Janet. Vastapäätä nuorempi nainen mustissa farkuissa, hyvin istuvassa beigessä villapoolossa ja korkonilkkureissa. Assarilla harmaat suorat housut ja sininen kauluspaita. Jalassaan loaferit. Neljä naista, neljä tyyliä, jokaisella omansa.

Mun työvaatteet on pitkälti yhdestä kaupasta Bryn Walkerilta


Bussipysäkillä – noin keskimäärin - intialaisilla on pyjamahousut, toppatakki ja varvastossut. Meillä persikoilla useimmiten legginsit, paita ja toppaliivi. Jalassa tennarit. Kiinalaisilla mustat suorat housut, villapaita, popliinitakki ja mustat kävelykengät. Tyylejä on siis noin miljoona.

Intialaista muotia



Kun maailma on värikäs mahtuu siihen myös kirjo erilaisia tyylejä. Saman pöydän ääreen mahtuu tyylikäs kotirouva viimeisen päälle stailatussa tukassaan ja minä. Nainen jonka hiustenväri vaihtelee mielialan mukaan vaaleanpunaisesta harmaan ja violetin kautta tummansiniseen. Kukaan ei kohauta kulmiaan, kenellekään se ei ole mielenilmaus vaan vaan yhden ihmisen valinta. Täällä ei ole sen enempää kotirouvien kuin toimistotyöntekijöittenkään kohdalla sellaista yleispätevää pukeutumiskoodia.  Itärannikolla toimistopukeutuminen on huomattavasti formaalimpaa. Täällä isojen teknologiayritysten sydämessä, niin revityt farkut kuin juoksulegginsitkin on ihan pätevää businesspukeutumista ja moni miehistä pukeutuu shortseihin kesät-talvet.






sunnuntai 17. syyskuuta 2017

viikon kiitollisuus

Kiitollisuus on siitä kumma juttu että sitä harvemmin pysähtyy miettimään ennen kuin jonkin suuremman edessä. Olin kiitollinen silloin kun ajettiin Tättiksen kanssa sairaalasta kotiin ja Tättiksen lonkka oli saatu pelastettua. Olin kiitollinen kun kaksi poikaa syntyi hengissä ja hyvinvoivina. Olin kiitollinen kun Fredde tulikin ehjänä kotiin... Kiitollisuus liittyy isoihin asioihin. Mutta jos kiitollisuutta pysähtyy miettimään, on kiitollisuuden aiheita yllättäin kaikkialla. Olen kiitollinen siitä että Merianne haastoi miettimään näitä pieniä, jokapäiväisiä ja arkisiakin kiitollisuuden aiheita, niitä kun mahtuu jo tähänkin aamuun melkoinen lista. Olen kiitollinen auringonpaisteesta. Olen kiitollinen siitä että Tättis viimeinkin nukkuu. Olen kiitollinen siitä ettei tänään tarvitse kiirehtiä. Olen kiitollinen jaloissa makaavasta Martasta. Mutta mistä kerkesin tällä viikolla olemaan kiitollinen?

Maanantai


Maanantaina olin kiitollinen aamun raikkaudesta. Siitä että kirpeät syysaamut aurinkoineen ovat taas täällä. Siitä että me kävellään bussipysäkille yhdessä naapureitten kanssa ja meillä on yhteisö jossa lasten on hyvä kasvaa. Yhteisö jossa aikuiset uskaltavat puuttua ja lapsia kasvatetaan yhdessä.



Tiistai


Tiistain kiitollisuus kumpusi siitä että en ole yksin. Että Fredde kohtaa mun rinnalla lapsen joka ei halua mennä kouluun. Kiitollinen siitä että saan purkaa turhautumistani ystävälle kahvin ääressä ja että koulu kohtaa meidät kasvattajana. Tilannetta kun ruodittiin saman tien oppilaanohjaajan ja erityisopettajan kanssa, tehtiin suunnitelmaa ja pohdittiin miten neidin koulunkäyntiä voidaan paremmin tukea. Illalla lykkäsin lapsen psykologin ovesta sisään, puhumaan aamun tapahtumista ja siitä miten tästä eteenpäin.



Keskiviikko


Keskiviikkona olin kiitollinen suomalaisen naisryhmän iloisesta jutustelusta, siitä että sain hetken olla itselleni osana ryhmää. Puhua kirjoista ja kirjallisuudesta, jakaa vinkkejä lukemaan oppimiseen ja löysin kodin suurelle määrälle suomenkielisiä lasten- ja nuortenkirjoja. Rakkaille, joita kukaan ei meillä tule koskaan lukemaan.



Torstai


Torstaina törmäsin ammatilliseen kiitollisuuteen. Olin kiitollinen siitä että mulla on näin kiva työ, että olen viimeinkin löytänyt työn joka nivoutuu yhteen meidän perheen elämän kanssa. Kiitollinen ihanista asiakkaista ja siitä että saan työssäni kohdata ihmisiä. Työstä on tullut osa elämää sen sijaan että se olisi suoritus siinä rinnalla. Aiemmin päivällä olin avoimen kiitollinen siitä miten helppoa massapostituksen tekeminen on. Klik, klik, klik, luottokortti ja valmis. Sinne meni yli sata postikorttia alle kolmessa minuutissa. Olisin saattanut tehdä aiemminkin jos oisin tiennyt että se on näin helppoa.




Perjantai


Haluaisin sanoa olevani erityisen kiitollinen uusista vaaleanpunaisista kengistä, ja sanonkin. Makasin sohvalla uudet kengät jalassa ja katselin niitä, koin iloa niistä. Olin kiitollinen naapureista. Meidän ihanasta naapurustosta ja siitä välittämisestä josta jo maanantain kohdalla mainitsin. Naapurin isä toi ulos unohtuneen Martan kotiin. Siinä ne oli, etuovella, isä ja poika ja vieressä istui vähän nolon oloinen Martta. Omassa korttelissa ja bussipysäkillä jokainen tuntee Martan ja tietää missä Martta asuu. Suuremmassa mittakaavassa meidän naapurustossa palautellaan kissoja ja koiria somen avulla miltei päivittäin.



Lauantai


Lauantaina olin kiitollinen siitä että meillä asuu pieni rohkea poika. Lapsi joka uskaltaa olla itsensä ja värjää reippaasti pitkän huiskutukkansa siniseksi – koska haluaa. Maailmassa joka on normitettu ja sukupuolitettu ja tytöt ja pojat tarkasti lokeroitu on edelleen sekin lapsi joka vielä muutama vuosi sitten veti siskonsa rinsessakoltun päälleen. Nyt sillä on siniset hiukset. Olen kiitollinen siitä että olen vanhempana jotenkin onnistunut tasapainoilemaan niin että niillää on tilaa olla rohkeita.



Sunnuntai


Sunnuntaina herään varhain leipomaan kakkua leivontakisaan. Olen kiitollinen ystävistä. Olen kiitollinen yhteisöstä ja olen erityisen kiitollinen omasta elämästäni katsoessani viereltä monen kipuilua, kiitollinen siitä kuinka itse olen juurtunut tänne, ja vuosien saatossa lakannut olemasta vieras, lakannut niin paljon että multa kysyttiin koulun pihalla perjantaina että olenko koskaan asunut jossakin muualla. On hyvä olla kotona, kuulua johonkin. Iltapäivällä kakkua ja skumppaa!




keskiviikko 13. syyskuuta 2017

yökylpijä ja muita



Kirjoituspöydän ääressä istuu pieni poika. Kuulen miten sen vihaiset jalat viuhtoo ilmaa tuolin alla kun sormet ei tahdo taipua kirjoittamaan: aaa jjj aaa jjj aaa jjj aj aj ja ja a ja ja ja ja aj aj aj... Kyyneleet silmissä se puuskahtaa ettei se edes tiedä missä kohdassa se on tässä harjoituksessa ja samassa se pyyhkii vahingossa pois kaiken sen minkä oli jo saanut tehtyä: jaa jaa jaa ajj ajj ajj jaj jaj... Minä pyyhin lempeästi pois suuret kyyneleet epätoivoisen lapsen silmistä. Istun tuolille ja otan lapsen syliin, ehdotan että tehdään yhdessä. Minä sanelen, hän kirjoittaa. Näppäimistö piirtää taas koneen valkoiselle paperille: ja ja ja aj aj aj a ja a ja jaa jaa... Lopulta se on valmis ja me lähetetään se opettajalle sähköpostitse. Saa mennä ulos leikkimään. Kaverit odottaa jo.

Havahdun unesta ja kuuntelen. Katson kelloa. On sydänyö, kello on kaksi ja voisin vaikka vannoa että kuulen veden kylpyammeessa, sen äänen kun kylpyvesi valuu pois ammeesta. Fredde nukkuu vieressä ja siinä välissä mutisee unessaan seitsemänvuotias. Lattialla patjalla nukkuu ilman peittoaan toinen mokoma. Kuuntelen epäuskoisena ja lopulta nousen, vedän peiton sen seitsemänvuotiaan päälle. Lattia on kylmä ja huoneessa tuoksuu viileä yöilma. Lasten kylpyhuoneen amme on tyhjenemässä. Tuijotan sitä hetken ja avaan Tättiksen oven. Tättis istuu sängyllä ja vetää yöpaitaa päälleen: ”Kävitkö sä rakas just kylvyssä?” – Joo, kävin. ”No mutta etkö sä kulta ole nukkunut ollenkaan? Tiedätkö mitä kello on?” – Olen nukkunut. Heräsin ja halusin mennä kylpyyn. Nyt mua nukuttaa taas... Kymmenen minuuttia myöhemmin tyttö nukkuu taas. Fredde kysyy multa unissaan missä kävin. Vastaan että Tättis kävi yökylvyssä ja mä heräsin siihen.  

Illalla sängyssä pieni mies nieleskelee kyyneleitään. Kysyn mikä sillä on hätänä ja se kertoo ettei se haluaisi mennä kouluun. Minä kyselen ja se vastaa. Kyselen uudestaan ja vannotan että sen pitää kertoa mulle ja se vastaa taas uudestaan ettei kukaan kiusaa ja että opettaja on tosi kiva ja että kaikki on muuten tosi hyvin, mutta että on vähän yksinäistä. Kysyn eikö se pääse mukaan leikkiin ja se vastaa että kyllä pääsee, muttei tykkää pelata palloa ja juosta. Halaan lastani ja huokaan. On rankkaa olla seitsemänvuotias poika joka ei pidä mistään fyysisestä.

Seuraavana päivänä pysähdyn työmatkalla koululla. Huikkaan ohimennessäni sihteereille että Tättis tulee kohta kouluterveydenhoitajalle ja kertoo olevansa sairas. Kumpikin kanslian naisista ymmärtää yskän ja vastaa naurahtaen; ai se alkaa taas. Se alkaa taas. Tättis sairastaa kun se ei halua olla koulussa.

Juttelen koulun uuden opon kanssa. Hyvässä lykyssä mies on täyttänyt 25, mutta epäilen että siihenkin on vielä vähän matkaa. Kysyn siltä haluaako se että täytän sen lomakkeen jossa ruksitetaan huolen kokoluokka ja tyyppi, lappunen on tarkoitettu oppilaille. Huoli on keskinkertaisen kokoinen, ei pieni muttei kovin suurikaan ja liittyy kouluelämään. Suljen oven takanani ja istun pöydän ääreen. Opo muistaa mut ja lauman siltä päivältä kun käytiin ennakkoon tutustumassa kouluun, se helpottaa asiaa. Me puhutaan seitsemänvuotiaan yksinäisyydestä. Me puhutaan siitä, että pakko niissä sadassa tokaluokkalaisessa on olla muutama muukin poika joka ei tahdo juosta ja pelata. Opo lupaa yrittää etsiä ne toiset samanlaiset lapset.

Aamulla se kieltäytyy nousemasta ja kääntää vaan kylkeään. Harkitsen nostavani sen pystyyn, mutta tiedän että se on valvonut jo monta yötä. Jätän sen nukkumaan ja lähetän jannut kouluun. Se tulee alakertaan kun palaan bussilta. Se syö aamiaiseksi kaurapuuroa ja leikkii Martan kanssa. Kysyn onko se valmis kouluun. Se vastaa olevansa sairas ja haluaa että mittaan siltä kuumeen. Ei ole kuumetta. Se haluaa että mittaan uudestaan. Lopulta olen mitannut kolmella eri mittarilla eikä kuumetta edelleenkään ole. Sanon uudestaan että on aika mennä kouluun. Se huutaa takaisin ettei mene. Se tömistää yläkertaan niin että lautaset ja lasit helisee keittiönkaapeissa ja paiskaa huoneensa oven perässään. Se on yhdeksänvuotias eikä sitä voi enää kantaa. Se täytyy saada kuuntelemaan. Fredde menee juttelemaan sille ja palaa takaisin alakertaan tyhjin käsin. Olen pakannut repun ja laittanut sille koulueväät. Fredde kysyy mitä tehdään ja vastaan etten tiedä. Menen vuorostani yläkertaan puhumaan lapselle joka itkee lohduttomasti sängyssä. Kysyn miksi se ei halua mennä kouluun ja se vastaa ettei se voi mennä koska on sairas. Muistutan sitä ettei sillä ollut kuumetta ja se kysyy voidaanko mitata vielä. Lupaan mitata kun vaatteet on päällä. Kuumetta ei ole edelleenkään. Tuuppaan tytön autotalliin Fredden kanssa. Nostan repun auton etupenkille ja avaan oven takapenkille. Kuistilla vilkutan itkevälle lapselle.

Iltapäivällä olen vastassa luokan oven ulkopuolella. Luokasta hyppii ulos säteilevä lapsi. Kysyn miten päivä meni ja se vastaa että hyvin se meni – tietenkin. Jätän kolme pikkuankkaani tekemään läksyjä käytävälle ja menen juttelemaan erityisopettajan kanssa. Me puhutaan aamun tapahtumista. Me puhutaan siitä miten iso muutos on kymmenen lasta lisää luokassa, ja miten rankkaa tää koulun aloittaminen aina on. Me puhutaan siitä miten sosiaaliset suhteet hakee uomiaan alkusyksystä ja miten enljäs luokka eroaa kolmannesta. Seuraillaan... Autossa kysyn lapselta voitaisko me mitenkään olla tekemättä aamuisesta tapaa ja se vastaa että joo. Kerron että mulla oli koko päivän kurja mieli, enkä haluais pakottaa sitä kouluun, mutta että koulunkäyminen ei varsinaisesti ole vapaaehtoista.


Ensimmäiset kouluviikot on rankkoja kaikille.  


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

työtä, työtä, työtä tehdään...



Jotta, jotta leipää syödään. Ainakin amerikkalaisella ylemmän keskiluokan vanhemmalla on noin keskimäärin huoli siitä miten lapselle pitäisi puhua rahasta, eläväthän lapset ympäristössä jossa kohtaavat lähinnä yltäkylläisyyttä joko isommassa tai pienemmässä mittakaavassa. Elämme yhteisössä jossa ei ole epätavallista että koulutovereitten kotona on kotiapulainen, lastenhoitaja, puutarhuri, siivooja, kokki jne. Ja näinpä meilläkin on kotona puhuttu siitä miksi meillä ei ole yhtäkään edellämainituista henkilöistä. Meillä ei myöskään ole uima-allasta sen enempää kuin erillistä leikkihuonetta tai hissiäkään. Isä siivoaa, äiti pesee pyykit ja laittaa ruokaa. Yhdessä hoidetaan puutarhaa. 



Kolmikolla on vähemmän kuin monella toverillaan ja silti aivan valtavan paljon enemmän kuin suurimmalla osalla maailman ihmisistä. Meidän lapset eivät ole koskaan nähneet nälkää, mutta sen lisäksi meidän lapsille ei ole koskaan sanottu ruokakaupassa ettei sitä tai tätä voi ostaa koska siihen ei ole rahaa. Kotona on aina tuoreita vihanneksia ja hedelmiä ja leivän päälle voi latoa erilaista vaihtareista mieleisensä. Yhdenkään ei ole koskaan tarvinnut miettiä mitä pukisi päälleen, tai pohtia mitä joku muu ajattelee heidän vaatteistaan sillä vaatteet ovat ehjät ja puhtaat ja itse kaupasta valitut. Jokaisella on aina ollut oma koti, oma sänky ja leluja enemmän kuin omaksi tarpeeksi. Kun on tullut tarve uudelle pyörälle, harrastusvarusteille tai koulutarvikkeille on sellaiset aina ostettu.



Jäin miettimään tätä asiaa juteltuani yhden asiakkaan kanssa. Vanhempi herra kertoi aina pitäneensä tärkeänä, että hänen neljä tytärtään pärjää elämässä, ja niinpä hän on kannustanut lapsiaan hyviin ammatteihin. Ylpeänä isä kertoi yhden tyttärensä työskentelevän teurastamossa ja kolmen muun olevan ruokakaupassa kassana. Hyviä ja tärkeitä ammatteja, tosin tulevaisuudessa sen kassan homman taitaa hoitaa tietokone. Jäin kuitenkin miettimään itseäni, omaa taustaani ja asennettani. Kassan ammatti on mun mielestä loistava työ opiskelijalle tai lukiolaiselle, mutta urasuunnitelmissa omille lapsille se ei ole kärkisijoilla niin rehellinen ammatti kuin onkin. Muistan äitini pettymyksen kun halusin lastentarhanopettajaksi. Oman taustani pohjalta näen omat lapseni lääkäreinä, sairaanhoitajina, eläinlääkäreinä, juristeina, tutkijoina, opettajina, insinööreinä, johtajina... Siitä kertoo myös lasten omat urahaaveet, Tättis meinaa eläinkirurgiksi, Ollipolli pelisuunnittelijaksi ja Kentsusta taisi viimetietämää tulla kiinteistövälittäjä tai rikostutkija.



Miten näille lapsille siis opetetaan ettei raha kasva puussa? Oma linjanveto on ollut ettei kotitöistä makseta palkkaa, vaan jokainen joka tässä talossa asuu, tekee oman osuutensa yleisen viihtyvyyden hyväksi. Tättis viikkaa omat pyykkinsa ja jannujen tehtävä on toistaiseksi laittaa likaiset lattian sijasta pesuun. Tiskikoneen meillä tyhjentää lapset. Likaiset astiat laitetaan tiskikoneeseen. Sen lisäksi lapset avustavat Martan ruokinnassa ja päästävät koiran tarvittaessa myös pihapuskalle, pidemmälle lenkille en lapsia luota ison koiran kanssa, olkoon miten tottelevainen tahansa sillä lapsella ei vielä ole kykyä ratkaista yllättäviä tilanteita.



Meillä ei myöskään saa rahaa läksyjen tekemisestä ja toisin kuin monessa muussa alueen perheessä, ei viikonloppuisin käydä lego- tai nukkekaupassa ostelemassa kaikkea kivaa ja uutta. Joskus toki jotakin, mutta pääsääntöisesti uusia tavaroita saa synttäreinä ja jouluna, tämä pätee etenkin isompiin hankintoihin. Tättis tosin on haaveillut jo pitkään toisesta nukesta, hintaa American Girlillä on $127 ja jannut nyt vois aina tyhjentää koko legopuodin. Tättis säästi isovanhemmiltaan saadut synttärirahansa, mutta ei niillä vielä nukkea saanut. Sitten se säästi hammaskeijun tuliaiset ja yliopiston tutkimusprojektista saamansa palkkion. Jannut on samoin säästäneet hammaskeijurahat ja synttärirahat ja...



Tänä kesänä mahdollisuus opetella rahankäyttöä tuli eteen kuin tarjottimella, sillä olenhan mä rahdannut noita kolmea perässäni työmaalla sen kaksitoista viikkoa. Jossakin vaiheessa tokaisin niille, että kyllä työstä pitää varmaan saada palkkaakin ja kun mulla on liksapäivä on sellainen myös heillä. Tavallaan näppärää tästä tekee se, että mä saan palkkaa vain silloin kun myyn jotakin, muuten mulla on puhtaasti vain ja ainoastaan kuluja. Ammatin harjoittaminen kun maksaa pari sataa kuukaudessa. Lauma on siis seurannut mun kaupantekoa setelinkuvat silmissä ja olleet mukana koko sydämellään. Perjantaina niille koitti liksapäivä ja päivällispöydässä ojensin jokaiselle tehdystä työstä satasen setelin.



Lauantaina kaikilla oli selvät sävelet. Tättis halusi ostaa Rebeccansa ja viedä joulupukilta saadun Gracien nukkejen kauneushoitolaan. Gracielle varattiin aika kampaajalle, kylpylään ja kynsihoitoon – mä jäin miettimään miltä tuntuu olla nukkekosmetologi ammatikseen. Sillä aikaa kun Tättis odotti jättiläiskassinsa kanssa nukkeaan takaisin, me käytiin jannujen kanssa lego-ostoksilla. Legokaupassa katsottiin ja kierrettiin ja lopulta kaksikko yhdisti rahansa ostaakseen kasvavaan kaupunkiinsa lisäosia, paketin jossa oli raitiovaunu, autoliike, legokauppa ja paljon muuta.



Autossa kysyin tyypeiltä tuleeko ne ensi kesänäkin mulle kesätöihin? Vastaus oli innokas – Kyllä! Ehkä tämä on meidän perheessä se keino oppia että toteuttaakseen haaveensa, joutuu niitten eteen myös näkemään vaivaa.




perjantai 8. syyskuuta 2017

mitä lounaaksi?



Ensimmäinen kouluviikko on kääntymässä kohti loppuaan. On perjantai aamupäivä ja kaikki ovat hengissä ja kohtuullisen voimissaankin kait. Tiistaina hermostutti, keskiviikkona raivostutti ja torstaina väsytti. Ensimäinen kouluviikko josta selvittiin yhdellä raivarilla ja ilman puhelua reksiltä on ilman muuta luettava poikkeuksellisen onnistuneeksi.

Jannut saa ekan kotitehtäväpakettinsa kotiin tänään. Tättiksellä taas on ollut läksyjä koko viikon, mutta monisteitten sijaan sen piti ensin tiistaina rakentaa hammaslangasta, lyijykynästä, laastarista ja kurkkupastillista jotakin toimivaa. Neiti pykäsi jonkinlaisen koiranhoukuttimen. Keskiviikkona tehtävänä oli piirtää värityskuva kirjoitusvihkon kanteen, niin että sitä voi sit tunneilla väritellä jos tuntuu siltä. Eilen se puuhasi taas jotakin johon tarvittiin värikyniä ja paljon teippiä. Jos kotitehtävät on jatkossakin tällaisia, mä uskon ettei niistä ainakaan jatkuvasti tarvitse riidellä.

Mä sen sijaan olen ollut iltapäiväni kaavaketalkoissa. Terveydenhoitajalappuset, tietokonelupalaput, luokkaretkilupalappu ja monta muuta. Sen lisäks olen jakanut rahaa oikealle ja vasemmalle. Pienistä summista kasvaa melkoinen virta... kakskymppiä jokaisen opettajalle juhlarahastoon. Kummallekin jannulle kahdeksan taalaa luokkapaitaan, Tättikselle lehtitilaus viis dollaria, ja paljon muuta. Tukku opettajien toivomia koulutarvikkeita joita ei ollut mainittu koulutarvikelistalla - $40. Kaikille Zumba koulunjälkeen, kun on hyvä harrastaakin $375, ja jos mun pojat haluaa Zumbata, niin minähän kannustan! Mutta kun kahvinkeitin sanoi itsensä irti keskiviikkoaamuna en ajanut kauppaan ostamaan uutta, vaan kaivoin sen vanhan antiikkisen vehkeen autotallista. Kattellaan sitä uutta keitintä sit vähän myöhemmin.



Niitten koululounaiden pakkaaminen sujuu ihan kohtuullisella tarmolla näin alkusyksystä. Kokemuksesta tiedän että kouluvuoden edetessä sieltä lounaslaukusta alkaa löytymään useammin protskupatukoita ja valmis smoothieita, mutta kyllähän sitä näin alkuun jakaa vääntää eväsleipiä ja viipaloida kurkkuja silleen kivasti siihen viereen. Ruokatermoksia meillä ei käytetä – onneksi – jos mieli tekee lämmintä ruokaa voi sitä ostaa koulusta ja toisaalta niitten termosten kanssa on aamuisin säätämistä kun ensin pitää lämmittää kiehuvaksi niin ruoka kuin purkkikin ja vasta sit pakata. Kylmäkalle on vaan niin paljon nopsempaa läntätä sinne laatikkoon ja ruoka sen päälle. Meillä käytössä on koko eväslaukunpohjan kokoiset kylmäkallet joihin ne eväslaatikot napsahtaa kätsästi kiinni (Rubbermaid).



Aamiaiseksi meillä syödään harvemmin muroja tai jogurttia, vaan on aamiainen useamman kerran viikossa lämmin. Lämmin tarkoittaa munakasta ja hedelmiä, munapannaria ja hedelmiä, puuroa ja hedelmiä, lämmin kanaleipä ja hedelmiä, täysjyvävohveleita, vaahterasiirappia ja marjoja. Sillä jaksaa koulun myöhäiseen lounaaseen (12:30), tosin syöhän ne kevyen välipalan joskus kympin aikaan koululla. Päivällistä meillä syödään amerikkalaisittainkin myöhään, harvemmin ennen iltakahdeksaa, joten iltapalaa ei ole tarjolla, mutta silloin neljän jälkeen tarjotaan päivän toinen välipala, useimmiten vihanneksia tai hedelmiä ja juustoa.




Tapa syödä poikkeaa siis reilusti suomalaisesta. Päivän lämpimät ateriat ovat päivän ensimmäinen ja viimeinen, lounas muistuttanee eniten kai suomalaista aamiaista. Monissa perheissä tosin lounas on päivän pääruoka, aamut alkaa muroilla ja päivällinen syödään viiden ja kuuden välissä. Meillä tämä on todettu parhaiten toimivaksi systeemiksi. 





tiistai 5. syyskuuta 2017

sinä päivänä kun satoi tuhkaa


Ensimäisen koulupäivän aamuna auto on tuhkan peitossa. Ulkona satava tuhka tulee silmiin ja suuhun, kaikkialla haisee savulle ja silmiä kirveltää. Autossa käännän tuulilasin pyyhkijät hetkittäin päälle oranssin auringon kumottaessa savuverhon lävitse, mieleen hiipii väistämättä mielikuvat katastrofielokuvista ja maailmanlopusta. Savu ei poista hellettä ja iltapäivällä lämpömittari kipuaa päälle kolmenkymmenen, ilman laatu on surkea - paikoittain vaarallinen. Yskittää. Siellä täällä näkee ihmisiä hengityssuojainten kanssa, lapset kertovat että joku oli viety välitunnilta kouluterveydenhoitajalle kun se ei enää saanut henkeä. Osavaltion itäosien metsäpalot tekevät ensimmäisestä koulupäivästä ikimuistoisen. Savu rantautui meille eilen iltapäivällä ja onneksi ennen sitä ehdittiin tehdä viikonloppuna ihan vaikka mitä.



Mulla on sangen kirkas muistikuva ajasta kun meidän hyvien ystävien lapset oli suunnilleen samanikäisiä kuin meidän lapset on nyt. Muistan ajatelleeni että niillä on selvästi jotain vikaa kun kaikki viikonloput ne vaan meni paikasta toiseen jonkinlaista maniaa muistuttaen. Kyllä me vinoiltiinkin niille kysyen että eikö ne osaa hetkeäkään olla aloillaan. Lapsettomasta parista niitten elämänrytmi oli jokseenkin hengästyttävää.



Monta vuotta lapset oli pieniä. Niin pieniä, että monesti oli helpompaa olla menemättä kuin mennä, se meneminen kun oli useimmiten melkoista säätämistä ja lopulta tultiin kiukkuisina, itkukurkussa kotiin koko joukko. Aika usein muistan vannoneeni etten enää koskaan lähde yhtään mihinkään. Moneen paikkaan ei rattaiden kanssa ollut edes mitään asiaa, ja vaikka oliskin, ei kaksostenrattaat ole kulkupeleistä se kaikkein kätevin.




Eilen iltapäivällä purskahdin autossa nauruun. Fredde tiedusteli kainosti syytä mun hulluuskohtaukseen ja vastasin että kato nyt tätä meidän touhua. Veikkaan että aika moni ulkopuolinen joka seurailee meidän menoa somen kautta miettii puolisalaa että me ollaan täysin tärähtäneitä. Kuka hullu nyt mahduttaa yhteen pitkään viikonloppuun bileet naapuruston kanssa, aarteenmetsästyksen, risteilyn, olutretkiä, majakkamatkan, maatalousnäyttelyn, vaelluksen kasvitieteellisessä puutarhassa ja muita satunnaisia pysähdyksiä.



Mutta vihdoinkin. Vihdoinkin noi on siinä iässä että Tättiksestä huolimatta – vai ehkä juuri siksi – noitten kanssa voi mennä. Voi matkata vuorenhuipulle yhtälailla kuin uimarannalle. Niitä kiinnostaa ja ne kuuntelee, ne haluaa oppia ja me ilomielin esitellään niille maailmaa kodin, koulun, ruokakaupan ja Xboxin ulkopuolella.





Viimeisten muutaman kuukauden aikana me ollaan käyty paikoissa jotka on meistä ihania ja mahtavia. Paikoissa joissa ei koskaan olla oltu ja niissä joissa ollaan aina haluttu käydä. Osansa pakettiin on tuonut tän kesän puolipakollinen staycation, kahden työtätekevän aikuisen lomattomuuden sanelema lomailu viikonloppuisin. Ja koska ne on saaneet osuutensa mun töistä ja Fredden töistä, on ollut vähintäänkin kohtuullista että viikonloppuisin niitten ei tarvitse seistä kuntotarkastuksissa tai leikkiä yläkerrassa hiljaa. Viikonloppuisin ollaan tehty jotakin kivaa.





Tänään oli hiljaista. Aamusta ajoin ne bussipysäkille ja otin ne lakisääteiset valokuvat. Bussilta ajoin koululle ja otin siellä seuraavan ryppään kuvia. Sen jälkeen palasin hiljaiseen taloon jonka ovella Martta odotti mua ja näytti hämmentyneeltä kun palasin yksin. Ensimäisenä koulupäivänä ehdin tekemään töitä kotoa, ja töitä toimistolla. Kävin brunssilla muitten äitien kanssa. Tapasin kardiologin joka toivotti takaisin vuoden kuluttua, kävin muutamassakin kaupassa, tyhjensin kauppakassit ja lopulta palasin autolla bussipysäkille. Muuten oltais kävelty, mutta savu ja tuhka ja helle. 









perjantai 1. syyskuuta 2017

toka ja neljäs



Mä oon istunut tän kirjoituksen päällä ja keräillyt ainestoa koko viikon. Perinteisesti olen kirjoittanut koulujen alkamisesta vuosittain jo ihan senkin takia että lasten kasvaessa ajatukset, vaatimukset ja oma suhtautuminen muuttuu.

On kuumaa. Koulu alkaa ensi tiistaina näillä näkymin ennusteitten mukaan kesän kuumimmalla viikolla, eikä vanhassa koulurakennuksessa ole tietenkään mitään ilmastointeja. Yhtenäkään päivänä elohopea ei jää alle 32 celsiuksen ja poikkeuksellisesti yölämpötilatkin jäävät parinkymmenen asteen lämpimämmälle puolelle. Tiistaina odotetaan 36-38 asteen säätä. Opettajat on jo laitelleet viestiä vesipulloista, Tättiksen parakkiluokkahuoneessa kun ei edes ole juoksevaa vettä.

Tiistaina ilmoitettiin opettajat kaikille oppilaille ja kello neljän jälkeen niin some kuin puhelikin täyttyi siitä yhdestä ja samasta kysymyksestä, kenestä tuli tämän vuoden opettaja kullekin. Opettajat kun vaihtuu vuosittain ja koulukaveripakka sekoitetaan. Ajatuksena on se että jokainen saa itselleen parhaan mahdollisen opettajan, siis edellisen vuoden opettajan ja muun opetustiimin mielestä. Toisinaan valinta ei miellytä lasta sen enempää kuin vanhempiakaan ja meidän koulun sääntö on että jos kahden ensimmäisen kouluviikon jälkeenkin opettaja tuntuu ylivoimaisen väärältä voidaan luokan vaihtamisesta keskustella rehtorin kanssa, syyksi ei toki riitä se, että joku muu olis ollut kivempi. Tämä prosessi alkaa jo keväällä, kun vanhemmilla on mahdollisuus kertoa minkä tyyppisessä ympäristössä oma lapsi vanhemman mielestä on parhaimmillaan. Mä olen käyttänyt tän mahdollisuuden hyväkseni jokaisena keväänä, ja yhtälailla olen syksyllä ollut ilahtunut opettajavalinnoista. Toisaalta, erityislapset sijoitetaan ensin ja sen jälkeen vasta muut. Tässä samass sijoitteluprosessissa pyritään yhdistämään kavereita ja erottamaan niitä joilla on kohtuuttomia vaikeuksia tulla toimeen keskenään. Tänä syksynä Tättis ja neidin viimavuotinen luokkatoveri laitettiin eri luokille jo siitäkin syystä että kaksikko löysi itsensä rehtorin juttusilta vähän turhan monta kertaa viime lukuvuoden aikana.

Opettajavalinnat meni siis taas kerran nappiin. Tättis ei saanut yhtään ystävistään omalle luokalleen, mutta sen keväisen ihastuksen kylläkin. Sen pojan, jonka kanssa tanssittiin koulutansseissa ja koska tunne oli selkeästi molemminpuoleista sain tiistai-iltana tekstarin myös pojan äidiltä. Kentsulla onnivaska kavereita samalla luokalla, mutta sillä nyt muutenkin on sellainen lauma niitä jaliskavereita ettei kahden parhaan kaverin puuttuminen ollut mikään suuri onnettomuus. Ollipolli taas sai itselleen luokan jossa ei ollut yhtään jannua niitten välitunti pakasta.

Kun uusi opetussuunnitelma ”Common Core” otettiin osavaltiossa käyttöön syksyllä 2011 se sai ihan valtavasti kritiikkiä osakseen. Edelleen siihen suhtautuminen jakaa ihmiset kahtia ja moni vanhempi kokee ettei enää osaa auttaa omia lapsiaan oppimaan uuden opetussuunnitelman alla. Etenkin matematiikassa moni asia näyttää toisenlaiselta kuin silloin kun itse opettelin laskemaan, mutta toisaalta koska omat lapset ovat käyneet koulua vain nykyisen opetussuunnitelman alaisena ei se herätä sen kummempia tunteita suuntaan tai toiseen, oikeastaan on aika hauskaa näyttää miten jakolaskuja laskettiin silloin kun minä kävin koulua ja olenpa oppinut muutaman aivan loistavan visuaalisen kikan itsekin. Tiesitkö sinä että yhdeksän kertotaulu toimii näin?

Common Core luotiin koska yliopistotasolla oltiin huolissaan siitä että lukionsa päättäviltä puuttuu noin puolentoista vuoden verran taitoja. Näinpä koulunsa päättävien vaatimustasoa nostettiin puolellatoista vuodella ja opinnot jaettiin uudestaan. Tämän seurauksena nykyinen neljäsluokkalainen opiskelee käytännössä edellisen opetussuunnitelman yläastetasoisia opintoja.

Tättis aloittaa neljännen luokan ja viidennen kouluvuoden. Tättiksen neljännen luokan opettaja on opettanut 21 vuotta meidän koulupiirissä. Koulutukseltaan nainen on kasvatustieteitten maisteri, erityispätevyydeltään ympäristötieteiden ja tietojenkäsittelytieteen erityisosaaja. Ymmärrettävästi opettajalla on erityskiinnostus multimedian käyttöön oppimisessa sekä ympäristönsuojeluun. Tiukka täti, joka ilmoitti meille vanhemmille heti alkuun vanhempainillassa, että hänen tehtävänsä on valmentaa näitä lapsia jatko-opintoihin ja osa sitä valmiutta on opetella työskentelemään myös koulun ulkopuolella. Läksyjä siis ropisee rankasti ja kotitehtäviin tulee käyttää jokaisena arkipäivänä 40 minuuttia, niistä puolet englannin kieleen ja toinen puolisko matematiikkaan. Mikäli koulupäivän aikana annetut tehtävät tulee tehtyä jo nopeammin voi opiskelua jatkaa tekemällä lisätehtäviä netissä. Toisaalta, mikäli tehtäviä ei saa tehtyä annetussa ajassa, pitää vanhemman allekirjoittaa prujut ja ilmoittaa että näin pitkälle päästiin annetussa ajassa. Opettaja ilmoitti myös ykskantaan opettavansa luokan kärjelle ja järjestävänsä tukiopetusta niille, jotka eivät pysy perässä.

Kuulostaa vähän hurjalta, mutta toisaalta luokka kasvattaa sammakoita, järjestää juhlia ja opiskelee taloustieteitä ja yhteiskuntatieteitä käytännönläheisesti. Opettaja kertoi ettei usko jonoissa kulkemiseen sen enempää kuin paikallaan istumiseenkaan ja kertoi että hänen tavoitteensa on että luokassa istutaan korkeintaan vartti kerrallaan. Luokkaretkiä tehdään niin metsään, Yliopistolle kuin vedenpuhdistuslaitoksellekin. Tekevätpä ne yhdessä kokonaisen päivävaelluksenkin.

Jannut menivät mun pyynnöstä samaan tapaan kuin viimevuonna. Opettajille jotka opettavat yhdessä ja erikseen. Monet asiat tehdään yhdessä, mutta kummallakin on kuitenkin oma luokkahuoneensa. Ollipollin opettaja on Tättiksen entinen tokan luokan opettaja ja Kentsulla on sen aisapari. Jotenkin uskon että kumpikin ope sopii kaksikolle kuin nenä päähän. Valitsin Kentsun vanhempainillan ja totesin että kaikki toimii ihan samalla tapaa kuin silloin kun Tättis oli tokalla luokalla. Vuoden tavoitteena on niitten tavallisten lisäksi opetella käyttämään niin Wordiä kuin Powerpointia. Myös kymmensormijärjestelmän ja kaunokirjoituksen oppiminen aloitetaan toisella luokalla. Luokkaretkiä niilläkin melkoisesti ja vuoden aikana käydään tiedekeskuksessa, eläintarhassa, teatterissa ja baletissa. Omasta lapsuudestani muistan miten huikeaa oli käydä koulun kanssa kansallisbaletin oppilasnäytöksissä. Kummankin pojan opettaja on kokenut, opettanut pitkälle toistakymmentä vuotta meidän koulupiirissä. Ollipollin opettaja opetti ennen viitosluokkalaisia ja Kentsun pikkuisia Kindereitä. Kummanikin yhteinen pyyntö oli saada vanhemmilta kirje jossa kerrotaan omasta lapsesta, vahvuuksista, heikkouksista samoin kuin vanhemman tavoitteista ja mahdollisista huolenaiheista.


Meillä on edessä mahtava kouluvuosi! Tiistaina kiivetään aamulla taas koulubussiin. 


lauantai 26. elokuuta 2017

northwesternejä

Naapuruston lapset. 


Hesarissa julkaistiin kirjoitus lapsista jotka kasvavat kiertolaisina maailmalla, teksti perustui Saija Benjaminin väitöskirjaan. Suomalaisissakin lapsissa löytyy näitä kiertolaislapsia, vuosi siellä, kaksi täällä ja kolme jossakin seuraavassa. Kesäksi ja jouluksi palataan ehkä takaisin kotiin – Suomeen. Mitä sellaisesta lapsesta kasvaa? Minkälainen sellaisesta lapsesta kasvaa? Juureton? Tarvitaanko niitä juuria edes yhtään mihinkään, vai voiko juuret muodostua siitä perheyksiköstä jonka kanssa matkataan. Alueelle on viimeisen parin vuoden aikana muuttanut ihan valtavasti suomalaisia. Osa näitä maailmankiertolaisia, osa taas ekakertalaisia, suoraan Suomesta. Seuraan sivusta kaikenlaisia sopeutumistarinoita, seikkailuita uudessa ja ihmeellisessä.

Viiniretkellä ties monettako kertaa. 


Meidän perhe on ulkosuomalainen ja sitten taas ei kuitenkaan. Siirtolaisia ehkä ennemminkin vaikka suomalaisia ollaankin. Meidän perheessä on kaksi suomalaista aikuista ja kolme lasta. Meidän lapset eivät ole suomalaisia. Meidän lapsista yksikään ei koe itseään suomalaiseksi huolimatta suomalaisista vanhemmistaan. Nyt kesällä me ollaan tavattu uimarantareissuilla uusia suomalaisperheitä. Minä tapaan muita suomalaisia, ja meidän lapset tapaavat niitä suomalaisia, mutsin tuttujen lapsia.

Marjassa lähimetsässä.


Lasten yhteys Suomeen on löyhä. Isovanhemmat on nähty elämän aikana muutamaan kertaan. Fredden äidin, lasten isoäidin on nähnyt vain kaksi meidän kolmesta lapsesta – kerran. Anoppi kun ei skypetä tai facetaimaa. Anoppi lähettää postikortin ja lahjan synttärinä ja jouluna. Anoppi on se jonka kanssa Fredde puhuu aina sunnuntaisin puhelimessa. Lapset eivät puhu. Lapset eivät puhu suomea, eikä anoppi englantia.

Uimassa parhaan kaverin kanssa.


Fredden isään, isoisään lapsilla on jo huomattavan paljon läheisempi suhde. Isoisän kanssa facetaimataan ainakin kahdesti kuukaudessa ja isoisän kanssa on nähty niin meillä kotona kuin yhteisillä matkoillakin. Isoisä ja Barbi ovat meidän lasten maailmassa ihan oikeita ihmisiä ja niistä kysytään aina säännöllisesti että koska ne tulevat taas kylään. Isoisän kanssa samaan ryhmään kuuluu Fredden sisko. Fredden siskoakin osataan kaivata, mutta Fredden kumpikin veli on jo huomattavasti eksoottisempi tyyppi. Periaatteessa tiedetään että Freddellä on kaksi veljeä ja että heillä on serkkuja Suomessa, mutta siihen se sitten jääkin, sillä lapsi ei osaa kaivata ihmistä jota ei tunne.

Samalla rannalla kuin kymmeniä kertoja aikaisemminkin. 


Meidän lapsilla on ollut huomattavan paljon tasaisempi lapsuus kuin kummallakaan meistä. Tättiksen iässä minä olin jo muuttanut kolmesti ja vaihtanut kouluakin. Freddellä oli takanaan neljä muuttoa. Meidän kummankin vanhemmat olivat jo eronneet, mun vanhemmat raikuvien huoltajuuskiistojen saattelemina. Olin kuusivuotias ja muistan edelleen miten mun elämästä riideltiin oikeudessa. Muistan minkälaista oli tulla ala-asteelle yksityisestä päiväkodista tuntematta yhtään lasta niistä lapsista joilla oli takana yhteinen päiväkotiura, ja muistan minkälaista oli vaihtaa koulua hypäten taas jo valmiiksi muodostuneeseen ryhmään ulkopuolisena. Tämä kaikki tapahtui Helsingissä, ei siihen tarvittu kokonaista maailmaa että tunsin itseni irralliseksi.

Puistossa suomalaisten lasten kanssa.



Mutta meidän lapset eivät ole juurettomia. Meidän lapsilla on juuret tukevasti tämän maan mullassa. Ne on tässä talossa. Kodissa joka rakennettiin meidän perheelle, ja johon me muutettiin kun Tättis oli juuri täyttänyt kaksi ja jannut olivat muutaman päivän ikäisiä. Ne on tällä kadulla. Ne on meidän vanhempien muistoissa siitä miltä täällä näytti silloin ennen. Ne juuret ovat naapurin lapsissa, koulutovereissa ja siinä eskarissa jonka ohi ajetaan miltei päivittäin: ”Tuolla on mun vanha koulu!” Ne juuret ovat Tyynenmeren kohinassa ja sen hiekassa, lomakaupungin suolaisessa tuulessa. Meidän lapsista ei kasva maailmankansalaisia. Niistä kasvaa northwesternejä. Ne kasvavat tähän länsirannikon lempeään ja maanläheiseen elämäntapaan, luontoon ja sateisiin talviin. 

Koulun viereisellä niityllä tutkimassa siemeniä.