lauantai 13. tammikuuta 2018

sellainen kuin Jeremy Renner!



Alkuviikosta mietin paljon kehitysvammaisen lapsen äidin sanoja. Mietin sitä rakkauden määrää ja olin kateellinen. Niin kateellinen että meinasin tukehtua omiin ajatuksiini. Olin kateellinen siitä onnesta ja hormonihuuruisesta kaikkivoipaisuuden tunteesta.  Siitä kun kaikki on vielä ihanaa ja hyvin. Osa minusta halusi sanoa ne kuuluisat sanat: ”Odotahan vaan...” Ne vanhemmuuden kuuluisat sanat sille perässätulijalle. Ne sanat jotka sanotaan jokaisessa vanhemmuudessa, mutta erityisvanhemmuudessa ne vaan ovat vähän  toisenlaisia. Odotahan vaan kun se kävelee, onkin odotahan vaan kun se ei kävelekään. Odotahan vaan kun se alkaa puhumaan ja sitä ei enää saa hiljaiseksi vaihtuu lauseeseen, odotahan vaan kun se ei opikaan puhumaan sinun kieltäsi ja sinä opit uuden kielen, lapsesi kielen.  

Miksi kuitenkaan sanoisin? Katkera vanha ämmä. Inhorealisti. Liian monet itkut itkenyt. Ilkeämielinenkin. Pidin mölyt mahassa ja istuin käsieni päällä ettei ne karkais näppikselle. Yritin löytää sen saman tunteen, sen saman pohjattoman onnen.

Meidän lapset syntyivät täydellisinä. No, okei. Melkein täydellisinä. Meille täydellisinä. Tättis taisi olla yhdeksän pisteen lapsi, jannuilla pisteitä vähän vähemmän mutta fysiologisesti terveitä kuitenkin, ja ne pienet rypyt siinä kudelmassa tuntui aika pieniltä jo silloin, vaikka olisin halunnut kymmenen pisteen lapsia. Kukapa ei haluaisi?

Tättis on tättis. Äidin oma omena. Emon pieni talitintti. Meidän haasteet on erilaisia kuin monessa muussa perheessä. Ystävä kysyy miksi neljännen luokan matikantehtävät on niin haastavia? Niin haastavia, että niitä pitää tehdä googlen kanssa. Nostan pärstäni tietokoneelta ja kysyn Tättikseltä tartteeko se apua matikanläksyissä, ja se vastaa että se teki ne jo. Ihan helppoja. Myöhemmin viikolla se tuo kotiin kokeen jonka arvosana on 2.5, suomalainen 7. Se on aivan hajalla. Niin hajalla että iltapäivä ja ilta hukkuu kyyneliin. Lupaan sille ettei sen haaveet eläinlääkiksestä huku tähän. Se on yhdeksänvuotias ja sillä on jo yliopistokin valittuna – Washington State University on rankattu maan 14:sta parhaimmaksi eläinlääketieteen kouluksi. Pullman. Sinne se on menossa.

Meillä ei tarvitse riidellä matikanläksyistä. Meillä riidellään kirjareferaatin kirjoittamisesta kunnes ojennan sille koiran anatomiasta kertovan kirjan jonka ostin ihan sattumalta aiemmin samana päivänä. Meillä riidellään peseytymisestä. Tättiksen mielestä niin suihkussakäyminen, hiusten- ja hampaitten peseminen on aivan totaalisen turhaa. Jokainen viittaus siihen että sen on pakko mennä pesulle – koska se haisee - kääntyy meidän Peter Panilla uhkaukseksi tulevasta aikuisuudesta. Se on lapsi  joka on päättänyt olla täyttämättä kymmenen. Suurella varmuudella se sanoo kyyneleet simissä ettei se halua kasvaa aikuiseksi. Se haluaa aina olla pieni. Eläinkirurgi, mutta ihan pieni sellainen. Sellainen joka työpäivän jälkeen käy äidin ja isän väliin nukkumaan. Muistan itse omasta lapsuudestani etten halunnut mitään niin paljon kuin aikuisuutta, sitä hetkeä että elämä olis valmis ja että olisi varmuus kaikesta. No, sitä varmuuttahan ei valitettavasti ole löytynyt edelleenkään. Tyttäreni on siis huomattavasti omaa äitiään viisaampi.

Minä kuulen kuinka se puhuu toisin. Minä kuulen kuinka se ajattelee toisin. Minä olen sen äiti, ja kuulen silloinkin kun joku toinen sanoo ettei se näe. Niin, ei sitä voi nähdä. Se näyttää kyllä ihan samalta kuin muutkin lapset. Autismia ei voi nähdä. Ahdistusta ei voi nähdä. Pakko-oireisen häiriön voi joskus nähdä mutta useimmiten ei sitäkään.

Yksi 189:stä tytöstä on autisminkirjolla.
Hammaslääkärissä. Meidän lasten maailman parhaassa hammaslääkärissä. Siellä missä hammashoitaja vastaanottaa lapset aulassa hammaslääkärin kanssa pelleillen niin että kolmikko on tikahtua nauruun. Jospa munkin lapsuudessa olis ollut näin. Ne tuntee meidän lapset. Hammaslääkäri hoitaa itse Tättiksen. Kentsu saa hammashoitajista sen joka on paras jannulle joka kiemurtelee hammaslääkärintuolissa kuin mato koukussa. Vaatii aivan erityistä ammattitaitoa puhdistaa hampaita alatiliikkuvalta olennolta.

Ollipolli viedään suosista ilokaasuhuoneeseen jo pelkkään puhdistukseen sillä pienen pojan silmistä loistaa kauhu ja suunnaton hermostus, sensorisen integraation häiriö heittää kapuloita rattaisiin hammaslääkärissä, ja pelkkä ajatus siitä että sen suuhun kosketaan ahdistaa. Mutta meidän ammattilaiset haldaa tilanteen. Imuri vaihdetaan koko kerrallaan lopulta siihen joka on tarkoitettu taaperoiden suuhun. Se on viimeinkin niin pieni että lapsi sietää sitä suussa ja me selvitään tapaamisesta ilman ilokaasua. Hampaita pitäis yrittää harjata paremmin, mutta kun se harja suussa on joskus melkein ylitsepääsemätön.

Sensorisen integraation häiriö kuulkee usein käsikädessä muiden neuropsykologisten haasteiden kanssa.
Ollipollin SI-häiriön kaverina ovat ADHD ja autistiset piirteet. Ollipollilla ei ole koskaan ollut omaa ystävää. 


Koulupsykologilta tulee sähköpostia, tavattaisko maanantaina kahdeksalta? Tavataan vaan. Kirjoitan ajan kalenteriin. Mietin aina joskus ettei monessa perheessä olla koskaan tavattu koulupsykologin kanssa. Että sanat jotka ovat meille arkipäivää, ovat jollekin toiselle etäisiä. Sellaiset kuin erityisopetus. Toimintaterapia. Psykiatri. Koulupsykologi. Neurologi. Pakko-oireisuus.

Lastenlääkäri soittaa jutellakseen meidän minionin kasvuseurannasta. Pieni poika on saman mittainen kuin se oli kesäkuussa. Se on liki kymmenen senttiä kaksosveljeään lyhyempi ja on kasvanut vuodessa alle sen vaaditut kaksi tuumaa, pudonnut kasvukäyrältä jo kauan aikaa sitten. Mitään vikaa siitä ei ole löytynyt. Ei vaikka on otettu verikokeita ja kuvia. Se nyt vaan on pieni. Ei ole helppoa olla pieni perheessä jossa kaikki muut ovat aika isoja. Yhä useammin kuulen kysyjän äänessä hämmästyksen; Ai ne on kaksosia?!!! Kas kun eivät kysy olenko ihan varma.

Ollipolli putosi käyriltä jo aikaa sitten. 


Kentsu tuo kotiin paperilapun. Se on saanut tunnustuksen rehellisyydestään palautettuaan löytämänsä rahat opettajalle. Mun ihana lapsi joka on varmasti kaikista tuntemistani ihmisistä ystävällisin ja oikeudenmukaisin. Laitan kuvan lapusta someen ja saan kommentin suomalaisesta rehellisyydestä, paitsi että mun lapseni ei ole suomalainen muuten kuin geeniperimältään ja jos geeniperimää katsoo ei rehellisyys ehkä löydy ensimmäisenä listalta. Kyllä mä tästä poimin palkkani kasvattajana Fredden kanssa. Se sama jannu kantaa kokeista kotiin kuutosia, satunnaisesti seiskoja tai kaseja. Se haluaa isona näyttelijäksi – telkkariin ja elokuviin. Sellaiseksi kuin Jeremy Renner. Koulunkäynti takkuaa aina vaan, ehkä se vielä joskus nappaa.

Yksi 68:sta pojasta on autisminkirjolla.
3-5% lapsista on ADHD. Heistä noin puolet saa apua. 



Niin että odota vaan... mutta onhan meillä kaikilla ne omat haasteemme. Ei siihen tarvita lapsen kehitysvammaa tai vähän toisin viritettyjä aivoja. On haasteita ja on niitä hetkiä kun kaikki on täydellistä. Riittää jos pitää kiinni niistä hetkistä, siitä kun voi tovin tarkkailla maailmaa vaaleanpunaisten lasien takaa. Sillä pääsee jo aika pitkälle. 






sunnuntai 7. tammikuuta 2018

pelottaako?



Pelko on mielenkiintoinen asia kirjoittaa. Minkälaista on sitten asua täällä Amerikassa, pelon kulttuurissa, niin kuin joku suomalainen toimittaja tätä maata aikanaan kuvaili. Pelottaako? Ei. Onko syytä kuitenkin olla järkevä? No, joo. Entä miten suuri osuus tuttuudella on pelkoon tai pelotttomuuteen? Vieraassa paikassa kun yleensä pelottanee enemmän kuin tutussa, ainakin mua.

Viime keskiviikkona satakunta metriä mun työpaikasta tapahtui aseellinen ryöstö. Eläintarvikekaupassa asioinut nainen oli hyllyjen välissä kohdannut huppupäisen miehen joka oli aseella uhaten vienyt naisen käsilaukun. Nainen oli toiminut järkevästi, nostamatta meteliä ojentanut laukkunsa miehelle ja todennäköisesti tällä pelastanut oman henkensä. Käyn samassa liikkeessä ostamassa Martalle ruokaa.

Samana päivänä samaan kuvaukseen sopiva mies oli uhkaillut autosta aseellaan alakoululaisia jotka olivat kävelemässä koulusta kotiin. Koululaiset olivat palanneet takaisin koululle. Oliko miehen tarkoitus oikeasti ampua lapset, vai oliko se vaan häiriintyneen ihmisen omaa kivaa? Sitä ei kukaan tiedä. Vahingoilta kuitenkin säästyttiin lasten osatessa toimia oikein. Ajan kyseisen koulun ohitse useita kertoja viikossa.

Tammikuun ensimmäisen viikon aikana Redmondin keskustassa tehtiin kymmenkunta rikosilmoitusta. Muutama varkaus, yksi automurto, autovarkaus, edellä mainittu ryöstö ja aseenheiluttelu. Yksi pahoinpitely.

Viime lokakuussa pariskunta istui ostarin parkkipaikalla autossa kun parkkipaikalla vaaninut mies pakotti hyppäsi auton takapenkille pakotti pariskunnan ajamaan pankkiautomaatille aseella uhaten. Pankkiautomaatilla pariskunta juoksi karkuun, kaappaaja varasti auton joka löytyi seuraavana päivänä. Syyskuussa keskustassa yritettiin autokaappausta. Mummeli oli ensin polkaissut kaappaajaa varpaille, sitten tuupannut sen kumoon ja päästyään kotiin teki ilmoituksen poliisille.

Sattuuhan näitä. Aina silloin tällöin. Harvemmin kuitenkin.  Me asutaan pikkukaupungissa joka kuuluu Seattlen metropolialueeseen. Vaikka meidän kaupunki on sinällään pieni – 62 500 asukasta, on se osa samaa saumatonta lähiöitten jatkumoa liki 4 miljoonan asukkaan suurkaupungissa. Siihen ihmismäärään mahtuu kaikenlaista ja osuvasti valtaosalla näistä vakavammista rikoksista meidän kaupungissa on yksi yhteinen tekijä, rikollinen tulee meille kyläilemään niiltä vähemmän kivoilta alueilta helpon rahan toivossa. Onhan meillä edelleen aika tavallista jättää käsilaukku tai tietokone autoon, lompakko ostoskärryihin tai auton ovet lukitsematta.



Entä kuinka suuri riski on että lapsi tulee kaapatuksi? Jokaisen vanhemman pahin painajainen. Se on niin pieni, ettei aiheesta pikkugooglauksella edes löydy tilastotietoa. Johtuuko se sitten siitä että vanhemmat ovat jatkuvasti lastensa vierellä vai siitä ettei vaaraa ole? Omassa naapurustossa on tavallista että lapset kävelevät yhdessä koulubussilta kotiin. Ne samat lapset myös leikkivät ulkona ilman jatkuvaa valvontaa. Omille lapsille on annettu tiettyjä nyrkkisääntöjä. Älä mene yksin mihinkään. Kenenkään autoon, edes tuttavan, ei saa mennä. Jos koet tilanteen uhkaavaksi huuda ja etsi apua. Niin, ja pysy siinä ryhmässä. Kolme, neljä tai viisi lasta on huomattavan paljon vaikeampaa napata kuin se yksi yksinäinen. Tämä pätee niin kaupassa, julkisessa vessassa kuin koulutielläkin.

Yhdessä on turvallista.



Suurkaupungissa on suurkaupungin säännöt ja maalaisjärjellä on mahdollista välttää monta vaaratilannetta. Älä kulje parkkihalleissa tai parkkipaikoilla puhelimen ruutua tuijottaen, etenkään illalla. Tarkkaile ympäristöäsi. Jos tilanne tuntuu epämukavalta, olet todennäköisesti vaarassa. Lukitse auton ovet jos istut autossa parkkipaikalla. Jos nyt satut joutumaan tilanteeseen jossa sinua uhataan aseella, anna ne auton avaimet tai se käsilaukku. 

FBI:n mukaan Redmond ei ole erityisen turvallinen paikka, onhan kaupungin rikollisuusindeksi 18 kun tavoitteena on 100. Toisaalta todennäköisyys joutua väkivaltarikoksen uhriksi Redmondissa on noin 1:1000. Todennäköisyys kuolla liikenneonnettomuudessa on 1:5000, tulla koiran puremaksi 1:133. Väkivaltarikokseksi lasketaan kaikki väkivaltarikokset mukaanlukien perheväkivalta ja baarirähinät. Kulkiessani metsässä kahdestaan koiran kanssa todennäköisyys törmätä karhuun, puumaan tai kojottiin - viimeksi pari viikkoa sitten - lienee melkoisesti suurempi kuin riski kohdata polulla rosmo.

Mulle ei ole tullut mieleenään pelätä. Ei vaikka kotona on hälytysjärjestelmä. Toisaalta monen naapurin mielestä jo posteljooni, tuholaistorjuja ja jakeluauton kuljettaja kannattaa varmuudeksi raportoida poliisille. 

Pelosta kirjoitti myös Petra Turkissa

Jokin viikko sitten muutama kymmen metriä meidän edellä kulki kojootti.



perjantai 5. tammikuuta 2018

tee-se-itse lasten kanssa

Perjantai-iltapäivänä istun Tättiksen luokassa pyöreän pöydän ääressä. Mulla on seurana neljä lasta ja mun tehtävä on saada ne rakentamaan sanakirja niitten kirjoitusvihkon loppusivuille. Helppoa kuin heinänteko – tai sitten ei.

Esittelen ensin mallikappaleen ja jokainen saa katsoa sitä ennen kuin aloitetaan. Ajatukseltaan tää systeemi muistuttaa sellaista entisajan puhelinmuistiota.



Eka ohje, laske kolmetoista paperilehteä vihkon takakannesta alkaen. Ensimmäisellä on viidennellä sivulla piirustus. Toisella jotakin muuta. Opettaja neuvoo leikkaaamaan tai repäisemään käytetyt sivut pois. Teen työtä käskettyä lasten kanssa ja me palataan laskemaan kolmeatoista lehteä takakannesta.

Toinen ohje, taita jokainen sivu niin että siihen syntyy kaksi kolumnia. Näytän mallia. Vain yksi neljästä ymmärtää mitä niitten pitäis tehdä. Muille näytän kädestä pitäen mitä tehdään.

Kolmas ohje, leikkaa ekan sivun – se kolmastoista sieltä takakannesta – laidasta suorakulmio joka on marginaaliviivanlevyinen ja päättyy ensimmäiseen poikkiviivaan yläreunasta katsottuna. Näytän jokaiselle kädestä pitäen mitä leikataan ja mistä, ja piirrän vielä lyijärillä niille merkitkin.

Neljäs ohje, leikkaa toka sivu niin että yläreunasta laskettuna jää jäljelle kaksi poikkiviivaa. Kaksi lapsista leikkaa tokan sivun samoin kuin ensimmäisen ja homma niin sanotusti pissii. Haen teippiä ja liimaan leikatun palasen takaisin.

Periaatteessa tää homma jatkuu kunnes aakkoset on käytetty... kaksi kirjainta jokaiselle sivulle, 26 kirjainta eli 13 lehteä. Mutta kun yksi laski sivut kuitenkin väärin ja siltä puuttuu kolme viimeistä lehteä. Seuraavalle ei mene jakeluun se että jokainen kerta leikataan pois pienempi palanen kuin edellisellä kerralla, ei vaikka piirrän sen vihkoon lyijärillä leikkausviivat.

Puolitoista tuntia myöhemmin 29:stä lapsesta 9 on saanut homman tehtyä, mä tarvitsen oluen enkä edelleenkään voi käsittää miten ihmeessä tää oli näin monimutkainen tehtävä. Jossakin vaiheessa totean että lyijäri voittaa kuulakärkikynän. Sanon sen koska kahdeksan lasta yhdeksästä on onnistunut säätämään ne välilehtien aakkoset tavalla tai toisella. Muistutan niitä että edelleen viittäkymppiä lähestyvänä luotan lyijykynään.  Useampi ei osaa laskea kolmeentoista edes usealla yrittämisellä sillä ekasta kerrasta opin sanomaan että tarkistakaa, tarkistakaa, tarkistakaa että niitä sivuja on kolmetoista. Mut kappas kun niitä olikin vaan yhdeksän, tai kaksitoista tai kahdeksan. Nostan jälleen kerran hattua alakoulun opettajalle istuessani omien käsieni päällä jotten vaan näppärästi ja äkkiä tekis tätä hommaa lapsukaisten puolesta.


Perjantai-iltapäivät Tättiksen luokassa on kuitenkin ihanaa vaihtelua työarkeen. 





lauantai 30. joulukuuta 2017

osaa löytää ulko-oven

Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä pitäis kai yrittää jotain kliseistä yhteenvetoa vuodesta. Muistaakseni olen sellaisen aina värkännyt, sellaisinakin vuosina kun tapahtumia on ollut vähemmän ja elämä tasaisempaa, vai onko meillä edes ollut sellaisia, niitä tasaisia vuosia? Onko niitä kenelläkään? Seuraan läheltä tuttavan avioeroprosessia, meillä kuitenkin on se tärkein – halu olla ja rakentaa yhdessä, tahtoa ja rakastaa. Silloinkin kun ei oikeastaan kauheesti huvittais.

Istu mukavasti, hae juotavaa... tästä tuli aika pitkä. Mutta niinhän vuosikin on, 365 kokonaista päivää. 

Tammikuu


Lauma palaa kouluun loman jälkeen. Fredde menee toimistolle ja minä lähden Martan kanssa lenkille metsään. Kirjoitan. Siivoan. En oikeastaan edes tapaa ketään muuta kuin sen psykologin jonka kanssa juttelen tästä uudesta alusta. Metsässä on lunta. Pesen pyykkiä ja ladon meidän makkariin uuden lattian – joutessani. Olen pitkästä aikaa läsnä lasten elämässä. Se tuntuu ihanalta. Ne pienet asiat, se että saan kävellä aamulla koulubussipysäkille. Se että olen koulun jälkeen kotona vastassa, riitelemässä läksyjen tekemisestä. Se tuntuu ihanalta vaikka olenkin itse vähän eksyksissä.



Helmikuu


Martan palveluskoirakoulutus alkaa. Mulla on aikaa tehdä sen kanssa töitä vaikka lasten koulu on jatkuvasti peruutettu tai myöhässä, joko lumen tai jään takia. Arvostan taas kerran uutta vapauttani ja sitä ettei meidän Fredden kanssa tarvitse arpoa kumpi jää lasten kanssa tai vaihtoehtoisesti – ottaa ne mukaan töihin. Minä jään.








Maaliskuu


Mun koulu alkaa ja Tättis reagoi siihen. Se ei ole koskaan ollut hyvä muutosten kanssa ja ajatus siitä että mä olen taas päivät muualla kuin kotona ahdistaa sitä. Hätätilassa kahdeksanvuotias ratkaisee asioitaan hampain. Pakko-oireisuus lisääntyy taas ja se pelkää syövänsä pilaantuneita asioita. Kysyn olisko parempi että istuisin päivät bussipysäkillä odottamassa sitä koulusta? Kaikki kolme on sitä mieltä että ehdottomasti kyllä. Huokaan.

Lakiteksti on kuin uusi kieli jota yritän opetella. Se näyttää englannilta, mutta joudun piirtämään paperille kaavakuvia ymmärtääkseni mitä tekstissä sanotaan. Harmittelen myös etten tullut lukeneeksi latinaa koulussa. Kolme viikkoa opiskelen opiskelen tätä uutta kieltä mihin verrattuna lääkärilatina oli ihan pala kakkua. Ensin koulussa, sitten illalla läksyt kotona... caveat emptor, bona fide, codicil, dominant tenement, apprurtenant, lis pendens. Kurssin loputtua osaan auttavasti uuden kielen, mutten vielä paljon muuta.  







Huhtikuu


Käyn tekemässä työsopimuksen välitystoimiston kanssa. Allekirjoitan aika monta paperia, vingutan luottokorttia ja päätteeksi lähden perhen kanssa lomalle. Lomalla sataa vettä. Aamusta iltaan vettä. Enemmän tai vähemmän. Loma huipentuu hurrikaanitasoiseen myrskyyn. Pidän pienintä kiinni kädestä ettei se lennä taivaan tuuliin. Kirjaimellisesti.




On pääsiäinen. Tättis täyttää yhdeksän ja aloitan uudeen duunin. Istun taas viikon koulutuksessa. Lakiteksti on vaihtunut käytäntöön. Kuuntelen loistavia puhujia ja aloitan tekemään uudenlaista työtä. Saan tehtäväksi käydä katsomassa sataa myyntikohdetta. Me kierretään taloja viikonloppuisin Fredden ja lasten kanssa. Arkisin virittelen markkinointia ja opettelen sopimusjuridiikkaa. Mitä kaavakkeita täytetään missäkin tilanteessa. Mahdollisisa lomakkeita on satoja ja ne tunnistetaan numero ja kirjain yhdistelmällä. Ihan peruskauppaan kuuluu kaavakkeet 21, 22A tai 22AD ja 22EF, 22D, 22E, 22GA, 22K, 35, 41D, CBB AP, CBB 18R, 89. Mahdollisesti myös 22B, 22J, 22S, 22U, 22T, 34, 35R, osa useampana kappaleena tilanteesta riippuen. Numerot ja kirjaimet vilistää silmissä. Yritän opetella mitä mikäkin kaavake pitää sisällään ja mitä niissä oikeastaan lukee.




Toukokuu


Martta sairastuu. Todennäköisin syy on rotanmyrkkyyn kuollut päästäinen. Ajan koiran aamuisin eläinsairaalaan ja haen illalla kotiin. Onneksi Martta on nuori ja vahva. Se on laiha ja näyttää surkealta. Toipuminen vie aikaa.

Uusi työ mahdollistaa sen että retkeilen lauman luokkien kanssa. Osallistun koulun tapahtumiin ja olen läsnä. Se ettei ole työaikoja on ihan mahtavaa. Viikonloppuisin olen näytöissä, kierrän taloja ja opiskelen, opiskelen, opiskelen. Arkisin opiskelen sitä sopimusjuridiikkaa, hinnoittelua, tarjouksen rakentamista, markkinointia, arkkitehtuuria ja kaikkea siltä väliltä. Opin virheistäni ja auton takakontissa kulkee pian mukana vessapaperirulla, muutama vesipullo, käsidesiä ja kumisaappaat.

Riitelen Kentsun erityisopen kanssa. Erityisopen mielestä Kentsu ei tarvitse erityistä tukea. Kukaan muu ei allekirjoita erityisopen mielipidettä. Sovitaan että palataan asiaan syksyllä. Nyt eletään vuoden toiseksiviimeistä päivää ja jannulla on edelleen IEP:nsä. Erityisopella on uusi työpaikka jossakin toisessa koulussa.

Viimeisenä viikonloppuna me ajetaan vuorten toisellepuolen, lämpöön viiniköynnösten keskelle.




Kesäkuu


On jannujen synttärit ja meidän hääpäivä. Suunnitelmat unelmien päivällisestä vaihtuvat yhteiseen iltaan perheen kanssa. Hyvä niin. Me ehdittiin niin kauan kahdestaan ilman lapsia ja kohta ehditään taas. Ne on kuitenkin niin vähän aikaa tässä – iholla.

Tättistä puree koira. Siitä alkaa tapahtumaketju joka vie meidän tyttären tuonelan porteille ja takaisin. Tytölle tilataan ranneke missä kerrotaan että sillä on vakava lääkeaine allergia. Tyttö purkaa kokemustaa pitkään terapeutille. Se on vihainen, sitä pelottaa. Se on vihainen mulle. Se on vihainen lääkärille. Se on vihainen sille koiralle. Me jutellaan lastenlääkärin kanssa. Me puhutaan psykologin kanssa. Viimeiset kouluviikot Tättis on kotona. Se on liian huonossa kunnossa mennäkseen kouluun. Koulutoverit muistaa sitä kirjein.





Heinäkuu


Meillä on maailman paras kesä. On kuuma. Me vietetään päivät uimarannalla tai uima-altaalla. Kun teen töitä kotona ne leikki pihalla naapuruston lasten kanssa. Meidän oma melukylä. Jokaisella äidillä on laatikollinen laastareita naarmuuntuneisiin polviin ja kyynärpäihin. Iltaisin istutaan notskilla aikuisten kanssa parantamassa maailmaa. Lapset juoksee pimeän tultua taskulamppujen kanssa. Tällaisista kesistä olen haaveillut. Tällaista kuvittelin että meillä olis. Sitten kun lapset vähän kasvaa.




Elokuu


Maailman paras kesä jatkuu. Välillä lauma kulkee mun mukana asiakkaissa. Yhtäkkiä mulla on taas ihan oikeasti töitä. Toisinaan ollaan rannalla ja uima-altaalla. Kotiseutumatkaillaan saaristossa ja itäisessä Washingtonissa. Enää kuukausi kesälomaa, ja mun mielestä se on ihan liian vähän.



Syyskuu


Aurinko hehkuu punaisena ja auton konepelti on tuhkan peittämä. Useammankin ystävän kesähuvila tai koti on vaarassa palaa metsäpalojen takia. Palokarttoja seurataan netissä tarkkaan ja se mikä jäi taakse jäi taakse. Alueelle ei enää päästetä siviilejä. Lopulta sade tuo siunauksen ja palot saadaan hallintaan. Yhdenkään meidän ystävän koti ei pala.

Koulu alkaa ja sen myötä elämästä löytyy taas enemmän takkuja. Läksyt itkettää. Opettaja on tyhmä ja opettajan mielestä lapsikin on kai aika hankala. Elämään mahtuu taas kyyneleitä enemmän kuin tarpeeksi. Me tutustutaan yökylpijään joka on tullut jäädäkseen ja siitä ettei lapsi halua mennä kouluun tulee arkipäivää. Alkaa koko syksyn kestävä seikkailu oppilaanohjaajan, erityisopen, koulupsykologin ja opettajan kanssa. Yllättäin ymmärrän että lapsi voi yksiselitteisesti kieltäytyä menemästä kouluun. Erityisope toteaa että he on viimein taineet saada tutustua siihen Tättikseen joka me tunnetaan kotona. Tättis saa osittaisen vapautuksen koululiikunnasta selvittämättömien erimielisyyksien takia, se on helpompaa kaikkien kannalta.

Jannut tykkää niitten opettajista, mutta Kentsu kaatuu ja saa aivotärähdyksen. Yllättäin ollaan tilanteessa jossa kaikki on pojalle taas vaikeaa. Sen lempiaine liikunta on pannassa ja yksinkertaiset matikantehtävät puhdas mahdottomuus. Me juostaan lastensairaalassa ja lastenlääkärissä. Kukaan ei enää ole sitä mieltä ettei poika tarvitse erityistä tukea. Pojan open kanssa jutellaan siitä mikä on aivotärähdystä mikä tavallista Kentsua. Aivotärähdys paranee, se todellinen Kentsu jää.




Lokakuu


Tasapainon hakeminen koulun kanssa jatkuu, tai siis Tättiksen opettajan. Mun sydän särkyy jokainen aamu kun lapsi kieltäytyy menemästä kouluun. Kuulen muilta vanhemmilta että muillakin neljäsluokkalaisilla on ollut vaikea syksy. Huokaisen helpotuksesta että Tättis on kuitenkin luokassa jossa se taitaa itse olla se suurin järjestyshäiriö. Olen luokassa viikoittain koska haluan olla lähellä. Haluan nähdä miten koulunkäynti menee ja haluan että lapsen opettaja tietää kuka minä olen. Jouluna saan Tättiksen opettajalta joulukortin ja kukan. Erityisopettaja sanoo mulle jokaisella tapaamiskerralla että meidän lapset on onnekkaita. Niillä on äiti joka on valmis tekemään mahdottomasta mahdollista. Äiti joka vaihtaa ammattia. Äiti joka on koulussa lapsen rinnalla. Äiti joka tarvittaessa potkii myös perseelle ja antaa lapsen epäonnistua.




Marraskuu


Heti kuun alussa Volvo siirtyy autosairaalaan. Se viettää siellä koko kuukauden ja oikeastaan seuraavankin. Fredde ajaa vuokra-autoilla, minä Fredden monsterilla. Heti ekaks työmatkalla mun perään ajetaan liikennevaloissa. Kaksi kolaria viikon sisään, enkä ekalla kerralla edes itse ollut autos sisäpuolella vaan ihailin tapahtumia auton vieressä. Fredden auto korjataan vajaassa viikossa, Volvon korjaaminen vie lopulta 7 viikkoa. En olisi ikinä uskonut että saattaisin ikävöidä autoa, mutta niin paljon kuin olenkin isoilla autoilla ajanut on Fredden autossa haasteensa. Sillä on pituutta pituuta 5,8 metriä, leveyttä 2 metriä, korkeutta 1,9 metriä ja painoa 3 200 kiloa. Kuorma-autokortti vaaditaan Suomessa ajoneuvoon joka painaa 3 500kg. Fredden auto ei siis ole erityisen näppärä ahtailla parkkipaikoilla tai pienissä pihoissa.

Koulunkäynti sujuu paremmin, mutta Tättiksellä on vaikeuksia ystävyyssuhteitten kanssa – tutusti. Kuun lopussa se lopulta taipuu siirtymään syksyllä uuteen kouluun, uusi alku ja silleen. Uudesta koulusta tulee ihan mahtava, parasta on se että se on jokaiselle lapselle ihan yhtä uusi. Toka parasta on se että mä voin kuistilta katsoa kun ne kävelee kouluun.




Joulukuu


Rakas joulukuu. Meillä on monia ihan parhaita hetkiä ja samalla joulun tuoma poikkeustila on raskasta niin lapsille kuin aikuisillekin. Kirjoitan postauksen lomauupumuksesta ja kahdessa päivässä teksi luetaan aika monta kertaan. Mukaan mahtuu niitäkin jotka on sitä mieltä ettei sovi narista, itsehän on lapsensa hankkinut. Niin, itsehän minä ja monella on varmasti vielä paljon haastavampaa kuin meillä. Tekee mieli sanoa rumasti takaisin, mutta jätän sanomatta sillä ei kukaan muu tiedä minkälaista on olla äiti meidän perheessä.

Kaivan laatikosta koulupsykologin lähettämän kirjekuoren. Tättiksellä olis tammikuussa uudelleenarviointi. Mietin mihin ihmeeseen kolme kokonaista vuotta on kadonnut. Viimeisenä koulupäivänä Tättiksen opettaja kuiskaa mulle että jos se hänestä yhtään riippuu niin tukitoimia ennemin lisätään kuin vähennetään jatkossa onhan tämä ensimmäinen syksy kun tytön haasteet ovat näkyneet koulussa melkein enemmän kuin kotona. Osa kaavakkeitten kysymyksistä on surkuhupaisia. Mietin että jollekin nekin on kuitenkin arkipäivää...




Tietääkö lapsesi missä on ulko-ovi – no joo.
Osaako lapsesi laskea kolmeen – tota osaa.
Saako lapsesi hallitsemattomia raivokohtauksia – saa.
Osaako lapsi odottaa vuoroaan – ei.
Kykeneekö lapsi tekemään kompromisseja – ei.
Onko lapsella univaikeuksia – on.
Onko lapsella vaikeuksia kommunikoida aikuisten kanssa – ei.

Fredde ostaa auton. Ei se mitään. Onhan edellisestä kerrasta jo aikaa. Tämän näkee varmasti avaruudesta asti. 




Blogisivulla on käyty hippasen alta miljoona kertaa. Elokuussa 2012 sivulla käytiin 2 139 kertaa. Elokuussa 2017 vastaava lukema oli 23 358.

Elämä on ihanaa. Kiitos tästä vuodesta. Onneksi uskalsin hypätä tuntemattomaan ja kokeilla vielä kertaalleen jotakin ihan uutta. Tänä vuonna mulla on ollut enemmän töitä kuin ikinä uskalsin toivoa. Lokakuussa yllätin itseni ja varmasti monen muunkin päätymällä toimistoni parhaitten suorittajien listalle. Ylitin omat tavoitteeni moneen kertaan.

Huomenna otetaan vastaan seuraava vuosi. Olkoon se yhtä ihana ja täysi kuin tämä mennyt vuosi on ollut.




keskiviikko 27. joulukuuta 2017

ihan paska mutsi

Lammen jää oli jäätynyt. 


Aina säännöllisesti syyllistyn siihen samaan harhaan kuin kaikki muutkin, katsomaan somesta minkälaista muiden elämä on. Miten tasapainoista, hauskaa ja ihanaa. Lasten riitely ei kantaudu someen laitetuista kuvista, sieltä näkyy vain ne ihanat hetket kun kaikilla on ihan saatanan hauskaa – anteeksi. Mulla on ystäväpiirissä useampikin ammattikotiäiti, sellaisia joilla on vain kouluikäisiä lapsia mutta erilaisista syistä elämän sisältö on edelleen kodista ja lapsista huolehtiminen. Osa niitä jotka ihan aidosti nauttivat lastensa kasvattamisesta. Niistä yhteisistä askarteluhetkistä, leipomisesta lasten kanssa ja pulkkamäestä. Olen aika kateellinen. En osaa. En jaksa. En halua.

Joulukirkossa oli niin rauhaisaa - not.


Toinen osa on niitä äitejä jotka kolmantena lomapäivänä googlailee sisäoppilaitoksia ja odottaa silmät kiiltäen että kello olisi riittävän paljon viinipullon korkkaamiseen. Alkoholisteja? Ei. Äitejä joille 24/7 samassa tilassa armaitten lapsukaisten kanssa on vaan liikaa. Alkoholisti tuskin avoimesti ilmoittaa odottavansa että saa kaataa itselleen liian paljon viiniä lasiin. Koska on selviytynyt taas yhdestä päivästä. Kesällä ne voi käskeä ulos. Talvella on pimeää, kylmää ja märkää.

Tättiksen lumiukko.


Lapset on nyt olleet joululomallaan kohta puolitoista viikkoa, ja meidän elämä on yhtä auvoista piparitaloa – not. Me ollaan itseasiassa pärjätty oikein hyvin. Talo on edelleen pystyssä ja rakkauttakin riittää. Joulu purkautui yhdellä sellaisena vipeltämisenä että lopulta anelin että se pelais vähän lisää Xboxia. Toinen itki ja kiukutteli, kolmas nyt ei juuri heilahda yhtään mistään. Ei edes siitä että mutsi huutaa niin että koira piiloutuu pöydän alle ja räkä lentää.

Mutta miksi äiti on niin vihainen? Kun se ei kestä. Se ei kestä sitä että joku roikkuu sen hihassa koko ajan. Pelataanko peliä? Eikö me pelattu jo ainakin 28 peliä? Haluatko piirtää? En. Tuutko rakentamaan. Mulla on töitä. Se ei kestä sitä että yksi viheltää, toinen laulaa ja kolmas kysyy viidettä sataa kertaa kumpi on parempi Herimione Granger vai Katniss Everdeen. Entä mikä on vähiten suosikkinäyttelijä? Kirjailija? Ohjaaja? TV-sarja. Mutsi huutaa että ihan vitun sama. Äiti ei ole vihainen. Äiti ei halua olla joululomalla. Äiti haaveilee lähtevänsä toimistolle, siellä ei varmaan olis ketään. Siellä olis ihan hiljaista ja kuulis omat ajatuksensa. Äiti laittaa kumpparit jalkaan, eikä vastaa kun kolme ääntä kysyy mihin mutsi on menossa ja voisko ehkä tulla mukaan. Ei voi. Tulla mukaan. Äiti haluaa mennä ihan yksin metsään, kannon nokkaan istumaan. Sitä ottaa päähän ettei matkaan sattunut muovipussia jolla istua kannon nokassa. Kaikki on lumista ja märkää. Sulais jo pois. Kun lammen toisella puolen iso seurue nauraa äiti miettii etteikö täälläkään saa olla rauhassa. Kouluraksan sirkkelin ääni ei häiritse, mutta jos sais olla hetken ilman yhtään ihmistä.

Martta on hyvää ja hiljaista seuraa. 


Lopulta se tulee takaisin sisään. Se hymyilee ja ja sanoo että pelataan vaan. Anteeksi että huusin – taas. Katsotaan vaikka yhdessä elokuva. Kyllä minä rakastan teitä ihan kamalasti.

Paska mutsi. Alle viikko koulun alkuun. 

Viereisessä puussa palokärki etsi evästä. Se oli ihan jees. 

lauantai 23. joulukuuta 2017

kaksi yötä jouluun

Marttanen mamman työpöydän alla.


Vuosi sitten moni asia oli ihan tosi, tosi toisin. Joulu tuli vähän – eikä niin vähääkään – puskista haastavan syksyn jälkeen ja itse kipuilin työsuhteen päättymisen ja jäähyväisten kanssa. Yhtäaikaa olin onnellinen siitä että olin tehnyt ratkaisun, toisaalta ikävöin työyhteisöä jo etukäteen. Olin uupunut. Lapset oli sairastaneet koko syksyn. Muistan etten ollut yhtään kokonaista viikkoa töissä, tai jos olin mulla oli ainakin muutamana päivänä lapsi mukana. Mulla oli jatkuvasti migreenejä, ramppasin lääkärissä selkäkivun takia ja napsin diapameja. Joulu tuli silloinkin, sillä joulu tulee kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi.

Leikitäänkö?


Tällä kertaa lauma jäi joululomalle jo perjantaina. Sunnuntain olin töissä. Maanantaina vedin laumaa perässäni töissä ja sillä aikaa kun palaveerasin klinikalla uuden koordinaattorin ja parin lääkärin kanssa muutamasta toimenpiteestä ja kuvantamisesta, selitin miksei Medicare korvaa PET-kuvantamista silloin kun potilaalla on sydänsarkoidoosi ja neuvoin korvaamaan PET-kuvantamisen tietokonetomografialla ja ultralla... Niin en koskaan luopunut siitä rakkaasta työyhteisöstä vaan sain sen moninverroin takaisin tällaisena vierailevana tähtenä. Sellaisena joka piipahtaa aina välillä ratkomassa ongelmia tai istuu tohtorien kanssa viiniravintolassa pilkkuun asti.

Keskiviikkona siirryin lomailemaan itsekin, tosin sillä tasolla kuin tällainen yksityisyrittäjä nyt voi lomailla. Markkinointimateriaalit piti saada eilen puoleenpäivään mennessä painoon ja juoksevat asiat hoitaa, mutta asiakkaita en ole tavannut sen enempää kuin käynyt toimistollakaan. Loma siis, siinä mittakaavassa kun lomailu on mahdollista.

Me ollaan katsottu elokuva päivässä tai kaksi parhaassa... Polar Express, The Grinch. The Elf, The Christmas Carol, Home Alone. Siinä sivussa ollaan puuhattu pullat pakkaseen, ruisleivät, joulutortut ja muut. En muista koska joulunalla olis ollut näin rentoa, rauhallista ja ihanaa.

Ruispalat paistuu hetkessä. Taikinan tekoon menee vähän pidempi tovi.


Jos lähtis vaikka Marttasen kanssa lenkille. Lykkäis joulupossun uuniin ja kääntäis graavin vielä kertaalleen painonsa alla. Jouluaamun hummerit on vielä kaupassa, mutta ehtiihän tuota vielä ja illalla kirkkoon kynttiläjumalanpalvelukseen.


Siinä ne lukee kirjojaan lämmmityslaitteen edustalla, joulukuusen katveessa. Kaksi yötä jouluun on. 


keskiviikko 20. joulukuuta 2017

hölmölästä - hei!

Tervetuloa hölmölään. Jokainen on törmännyt tarinoihin hölmöläisistä, siihen miten taloon kannetaan valoa ulkoa säkissä tai kuinka peittoa voi jatkaa yhdestä laidasta toiseen. Niin... meilläkin taidetaan elää vähän hölmölässä, vai miltäs tämä kuulostaa?

Meillä on kolme lasta. Yksi yhdeksänvuotias ja kaksi seitsemänvuotiasta. Se yhdeksänvuotias aloitti ensimmäisen lääkityksensä – rautalisän – joskus kahdenvuoden tietämissä. Selvä. Lapsi saa rautaaa ennen nukkumaanmenoa. Sitten tuli melatoniini, ahdistuslääkitys syömishäiriöön, nukahtamislääke... Joukkoon lisättiin kaksi poikaa ja pojille samoin melatoniinia, ahdistuslääkitystä, migreeninestolääkettä. Lääkelaatikko näyttää kieltämättä aika pelottavalta. Äitinä muistan mitä niille tarjoillaan ja kuinka paljon. Hiljaa kadehdin sitä äitiä joka sanoi ettei ole koskaan ntarvinnut lapselleen reseptilääkettä. Meidän lääkekaappi näyttää apteekin varastohyllyltä. Minä täydennän varastoja vakuutusyhtiön apteekista ja hurjimmillaan purtilot ei mahdu niille asetettuun paikkaan vaan ne laitetaan sinne ylivuotovarastoon odottamaan tilan vapautumista. Lähettäähän apteekki kerrallaan 90-päivän tarpeen.



Kaikkien kolmen lapsen lääkitystä säädetään tarpeen mukaan ja annostukset vaihtelee. Yhtä lääkettä ajetaan alas samalla kuin toisen annostusta nostetaan. Joskus mukana saattaa kulkea kipulääke tai vahvempi unilääke. Tarpeen mukaan. Tättiksellä on yhä rautalisä. Joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Ferritiinitasosta riippuen. Hemoglobiinista meillä ei olla oltu kiinnostuneita enää vuosiin.

Monissa erityislapsiperheissä lääkkeet, lääkitykset ja annosten säätäminen ovat arkipäivää. Ei siinä mitään. Terveysvakuutusta valittaessa mua kiinnostaa eniten lääkekorvaukset. Mutta missä me tullaan hölmölään?

Aika monta vuotta olen laittanut lääkkeet illalla valmiiksi lapsille. Jos en ole ollut kotona olen laittanut ne samat lääkkeet valmiiksi paperille johon olen piirtänyt kolme ympyrää ja ympyröihin nimet; Tättis, Kentsu, Ollipolli. Aika monta kertaa olen unohtanut, lääkkeet ovat pyörineet kukaties minne tai koira on saanut migreenilääkityksen. Lapset ovat jääneet ilman lääkkeitä. Mä tulen kotiin ja Fredde sanoo ettei se tiedä mitä niille olis pitänyt antaa missäkin järjestyksessä ja mä lasken mielessäni puoliintumisaikoja. Hölmö.

Viime viikolla kävin apteekissa hakemassa täydennyksen Tättiksen uuteen lääkkeeseen ja huomasin siinä jonottaessani kauniin rivin edullisia viikkodosetteja. Dosetti eli lääkeannostelija mahdollistaa lääkkeiden annostelemisen etukäteen, yleensä viikoksi. Monessa mallissa on erikseen aamu, päivä ja iltalääkkeitten lokerot, meillä tosin vain iltaisin tarvitaan valmiiksi annosteltuja lääkkeitä. Nappasin mukaani kolme annostelijaa, sen halpamallin jossa on lokero jokaiselle viikonpäivälle. Tiskillä apteekkari sanoo että heillä on itseasiassa ihan vastaavia ilmaiseksi ja saan valkoisen, vaaleansinisen ja violetin annostelijan mukaani.

Elämän heleys on viikossa parantunut aika paljon. Jokainen lapsi poimii iltaisin oman lääeannostelijansa ja iltalääkerumbasta on tullut aivan järjettömän helppoa. Annostuksen vaihtuessa pidän huolta että annostelijassa on oikeat lääkkeet. Miksi ihmeessä en tajunnut tätä jo kolme vuotta sitten kun jannut siirtyivät nestemäisistä lääkkeistä pillereihin?


Hölmö!


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Survival Game Called Joulu

Maanantai

Herään Oregonissa kauan ennen aamunkoittoa. Juon kupin kahvia ennen kuin tiskaan astiat ja asettelen ne kuivumaan kuivaustelineen miniatyyriversioon. Ennen seitsemää koko perhe on autossa. Me pysähdytään aamiaiselle matkalla ja ennen puoltapäivää lapset on koulussa. Koulun toimistossa koulupsykologi saartaa mut ja sanoo lähettävänsä mulle nivaskan papereita koska Tättiksen ope on pyytänyt uudelleenarviointia. Kotona mä heitän kotona pyykit koneeseen, puran kassit ja hyppään suihkuun. Tuntia myöhemmin lähden tapaamaan asiakkaan lainaneuvojaa.

Aamiaisella suomalaiskaupunki Astoriassa.


Illalla niihin joulubileistä parhaisiin. Matkalla juhliin pysähdytään kauppaan ostamaan terveyssiteitä ja tamponeja kodittomien naisten hyväntekeväisyyteen. Rachelillä on aina joku hyväntekeväisyys illan teemana. Selitän Tättikselle miksi terveyssiteet ja etenkin tamponit on osalle naisista luksusta. Tättiksellä on jo neljäs kerta mukana aikuisten juhlissa. Tänä vuonna meitä onnistaa ja mukana lähteneet kuusenkoristeet saavat paikkansa joulukuusessa. Ilta on hauska, mutta totuus on se että aamuun on aivan liian vähän aikaa.

Tättis sai bileissä tarjoilijan tehtävän.


Tiistai

Mulla on synttärit. Olen herännyt jo viiden jälkeen valmistelemaan asiakaspresentaatiota ja kun lauma seitsemän jälkeen valuu alakertaan, otan kuuliaisesti vastaan lahjoja ja onnitteluita. Tiputan lauman kouluun matkalla palaveriin. Palaverin jälkeen jään hengailemaan toimistolle.
Kun lauma tulee koulusta meillä on jo kiire. Tättiksellä on koulun joulukonsertti. Ilta menee konsertissa, me istutaan niin lähellä pianoa että kuulen Fredden kanssa lähinnä epävireisen pianon joka peittää alleen miltei kahdensadan lapsen laulun. Kotona skoolataan ja syödään kakkua.



Keskiviikko

Tapaan uudisrakennusvälittäjän aamukahvilla tiputettuani lauman bussille. Kymmeneksi majan kaupunkiin suominaisten kirjakahveille. Kaksi tuntia vierähtää turistessa.

Keskiviikkona oli mun vuoro kävellä naapuruston lapset bussille.


Kotona paketoin lasten joululahjat. Niitä on taas ihan liikaa. Niin on aina, kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta. Lasten tultua kotiin keskityn taas presentaatioon, blogiin ja lopulta pyykkivuoren selvittelyyn. Sovin asiakkaitten kanssa tapaamisen sunnuntaiksi.

Torstai

Aamulla me viedään lasten kanssa opettajien ja kouluhenkilökunnan joululahjat ennen koulun alkua. Koululta ajan taas toimistolle. Tulostan presentaation ja sidon sen vehkeellä joka näyttää pelottavalta. Onneksi meillä on assari joka opettaa mua käyttämään laitetta. Etsin asiakkaille uutta kotia. Tapaan pikaisesti lounaalla ystävän tyttärineen ennen kuin palaan toimistolle.

Iltapäivällä ehdin ottamaan nokoset ennen kuin lähden asiakastapaamiseen. Olen kotona ennen puolta yhdeksää. Laitan lapsille päivällisen ja lasten jälkeen me syödään Fredden kanssa kahdestaan. Mua väsyttää ja nukahdan ennen kuin kerkeän edes aloittaa sen telkkarisarjan jota olisin halunnut katsoa.

Perjantai

Viimeinen koulupäivä. Kentsulla on lastensairaalassa lääkäriaika ennen kahdeksaa. Fredde hoitaa ne loput kaksi kouluun, ollaanhan me Kentsun kanssa lähdetty liikenteeseen jo ennen seitsemää. Ketsu myöhästyy koulusta koska me pysähdytään kahdestaan aamiaiselle matkalla kouluun. Koululta ajan toimistolle koulutukseen. Koulutuksen jälkeen säädän joulukorttien lähettämisen kanssa. Lataan asiakastiedot koneelle ja muokkaan niitä. Joulukortin tein valmiiksi jo edellisenä iltana.



Kahdelta pitää olla koululla. Lupasin avustaa Tättiksen luokassa. Erityisope tuo mulle sen nipun psykologin lähettämiä kaavakkeita. Kun koulupäivä päättyy lauma jää zumbaamaan ja mä käytän itselleni tarjoutuneen ylimääräisen tunnin viemällä asiakkaalle joululahjan ja käymällä ruokakaupassa.

Viiden jälkeen me ollaan kotona ja Fredde ajaa autotalliin mun tyhjentäessä kauppakasseja autosta. On pizzailta niin kuin perjantait yleensäkin.

Lauantai

Herään ennen yhtä siihen ettei Kentsu saa henkeä. Kiikutan sen ikkunan eteen kosteaan yöilmaan ja käyn alakerrassa hakemassa kortisonia. Viimeiseksi vielä piipusta avaavaa ja uusi yritys. Lapsi nukkuu. Minä valvon. Varttia myöhemmin sama toistuu ja kun tuntia myöhemmin tilanne on vielä samanlainen kannan pojan autoon ja lähden lastensairaalaan keskellä yötä. Me ollaan ensiavussa muutama tunti ja palataan paremmin hengittävän lapsen kanssa kotiin aamuneljältä.

Aamulla herään herätyskelloon. Meillä on Tättiksen kanssa kauan odotettu jouluseppeleentekokurssi. Syön nopeasti aamiaisen, neuvon Tättistä pukeutumaan lämpimästi, mennäänhän me hakemaan seppelemateriaalit ensin metsästä ennen varsinaista askartelua. Meillä oli ihana aamu ja kotiin tultiin tosi hienojen seppeleiden kanssa.



Kotona odottaa kuumeinen lapsi. Me katsotaan yläkerrassa elokuvaa sen jälkeen kun herään sohvalta päikkäreiltä. Illalla suunnittelen vielä kohteet sunnuntain asiakastapaamiseen.

Sunnuntai

Herään taas herätyskelloon. Tapaan asiakkaat yhdeksän jälkeen reilun 60 kilometrin päässä kotoa. Me kierretään kuusi kohdetta aamupäivän aikana asiakkaiden riidellessä siitä mitä he haluavat. Lopulta tipun asiakkaat aloituspisteeseen ja sanon laittavani myöhemmin sähköpostia laskelmien ja muutaman uuden vaihtarin kanssa.

Päivän saldo jotakuinkin 250km.


Ajan takaisin kotiin ja poimin Tättiksen kyytiin meidän kotikaupan edestä ja tällä kertaa matka suuntautuu 35 kilometriä meiltä pohjoiseen kummitytön balettiesitykseen. Pähkinänsärkijä on hellyttävä, mutta koska en ole syönyt edes aamiaista kaipaan syötävää. Kello on kuitenkin jo lähempänä kolmea iltapäivällä.

Kummityttö edessä vasemmalla.


Kotona syön myöhästyneen aamiaiseni ennen kuin ryhdyn taas töihin. Yläkerrassa on kuumeinen mies. Tättis näyttää huolestuttavan kalpealta ja koira on sitä mieltä että se on hylätty. Fredde on onneksi käynyt ruokakaupassa ja kaataa mulle mukillisen glögiä.


Huomenna on taas maanantai. Jouluun on viikko.


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

elämä on täynnä yllätyksiä



Mun piti kirjoittaa meidän uudesta koulusta. Sit mun piti kirjoittaa yhdestä jos toisesta muustakin asiasta, mutta torstai muutti viikonlopun ja nyt kirjoitan pienessä pimeässä keittiössä katsoen kynttilän valossa aamunsarastusta viereisen vajan paanukaton vaihtelevissa väreissä. Taivas on vaaleanpunainen ja ikivihreät männyt muuttuvat vähitellen valon lisääntyessä mustista syvään tummanvihreään. Ne muut asiat tuntuvat kaukaisilta. Muut on vielä unessa, paitsi Martta. Martta joka pyörii jaloissa ja kerjää rapsutuksia. Tättis nukkuu olohuoneen ulosvedettävässä. Fredde ja Ollipolli ovat vallaneet makkarin pienen sängyn, ja minä jaoin yöni alkovissa Kentsun kainalossa.



Arki on kaukana, yhä korjaamolla nököttävä Volvo, täysi kalenteri ja ne uuteen kouluun littyvät jutut. Ulkona tuoksuu meri ja aurinko lämmitti iltapäivällä niin että takin saattoi huoletta hylätä naulakkoon. Lasten leikkiessä hiekassa me Fredden kanssa käveltiin ja seurattiin kymmeniä ja taas kymmeniä lainelautailijoita. Vastaantulijat nauroivat meidän ympärillä pyörivälle Martalle joka kantoi kokonaista halkoa mukanaan.



Jouluun on kaksi viikkoa, koulua jäljellä viisi päivää.

Niin se Volvo. Se on ollut korjaamolla marraskuun alkupäivistä. Sen jälkeen kun bensa-asemalla nuorimies arvioi autonsa koon sen verran väärin että nappasi mun autosta takakulman mukaansa. Mä olen ajellut Fredden autolla ja Fredde on ajellut erilaisilla vuokra-autoilla. Nyt autoparka on viimeinkin valmis, mutta Volvo vihelsi pelin poikki ja sanoi ettei autoa voi palauttaa asiakkaalle ennen kuin he ovat todenneet sen oikein korjatuksi ja turvalliseksi. Niinpä auto vietiin lavetilla maahantuojalle viimeviikolla. Korjauskulut ovat ylittäneet $20.000. Autoon on vaihdettu ainakin kaikki renkaat, vanne, takapuskuri, takaovi, takaluukku, takavalot, takapilari... kun katson tätä listaa mietin sitä nuortamiestä joka päätään raapien katsoi aiheuttamaansa vahinkoa ja totesi toivorikkaasti että eihän se onneksi pahalta näytä. No, siitä saattoi olla montaa mieltä.



Uusi koulu on tehnyt vaikutuksen. Tai, siis ei se rakennus, mutta ne ihmiset. Tapa jolla uutta koulua lähestytään, enemmän kuin vain uutena kouluna. Opetuksen painotus, on ympäristötietoisuudessa ja kestävässä kehityksessä ja kouluun saadaan jo olemassa olevan takana kasvavan metsän ja sen polkujen lisäksi oma kasvimaa, kierrätysjärjestelmä ja paljon muuta. Amerikkalaiseen tapaan koulua rakennetaan yhdessä yhteisön kanssa. Tättis hyppää perjantaina autoon täpinöissää kertoen että viidesluokkalaiset  on koko uuden koulun johtajia, onhan ne ne vanhimmat oppilaat ja vastaavat siten pienemmistään. Ollipolli on vaikuttunut hissistä ja Kentsu haluaa käydä lukemassa ääneen pikkuoppilaille. Äitinä mä olen aika vaikuttunut siitä että tavoite on että uuden koulun tarjoama kouluruoka poikkeaa siitä mitä koulupiirin muissa kouluissa tarjoillaan.




Kohta syödään aamiaista. Sen jälkeen lähdetään rannalle etsimään aarteita. Laskuveden jälkeensäjättämiä meduusoja, taskurapuja ja meritähtiä. Iltapäivällä kävellään keskustaan karkkikauppaan. Tättis halunnee mennä karuselliin ja illan hämärtyessä kävellään läheiseen pubiin päivälliselle. Arkeen palataan vasta huomenna.